Bram Strokerin Dracula oli aikamoinen tapaus ilmestyessään. Ala-asteella ollessani, meidän piti valita pulpettiin kirja, jota lueskella tauoilla. Minä valitsin tietenkin Bram Strokerin Draculan, jonka kannessa komeili tuoreen elokuvan juliste. Sen verran jännittävältä kuva näytti. Samoihin aikoihin kaverini sai lahjaksi leffaan liittyvän lautapelin, jossa tuli c-kasetti mukana. Kasetilla oli mm. elokuvan musiikkia. Sehän piti kopsata itselle ja kuunnella kotona jännittyneenä tätä kauhumusiikkia. Kun vihdoin pääsin näkemään itse elokuvan, vaikutti se pienen pojan silmin hurjan modernilta ja pelottavalta versiolta aiheesta, josta olin tottunut näkemään vain kesyjä mustavalkoisia b-leffoja. Ehkä jopa sairaalta. Kolme vuotta myöhemmin tästä leffasta ilmestyi se Leslie Nielsenin tähdittämä Mel Brooks-parodia, jota tulikin katsottua useampaan kertaan, ja josta muodostui lopulta vahvemmat muistijäljet. Pitkään aikaan ei elokuvaa tullut kumminkaan katsottua, mutta vuosikymmeniä mielessä oli mi