Bram Stoker's Dracula (1992)

Bram Strokerin Dracula oli aikamoinen tapaus ilmestyessään. Ala-asteella ollessani, meidän piti valita pulpettiin kirja, jota lueskella tauoilla. Minä valitsin tietenkin Bram Strokerin Draculan, jonka kannessa komeili tuoreen elokuvan juliste. Sen verran jännittävältä kuva näytti. Samoihin aikoihin kaverini sai lahjaksi leffaan liittyvän lautapelin, jossa tuli c-kasetti mukana. Kasetilla oli mm. elokuvan musiikkia. Sehän piti kopsata itselle ja kuunnella kotona jännittyneenä tätä kauhumusiikkia. Kun vihdoin pääsin näkemään itse elokuvan, vaikutti se pienen pojan silmin hurjan modernilta ja pelottavalta versiolta aiheesta, josta olin tottunut näkemään vain kesyjä mustavalkoisia b-leffoja. Ehkä jopa sairaalta. Kolme vuotta myöhemmin tästä leffasta ilmestyi se Leslie Nielsenin tähdittämä Mel Brooks-parodia, jota tulikin katsottua useampaan kertaan, ja josta muodostui lopulta vahvemmat muistijäljet. Pitkään aikaan ei elokuvaa tullut kumminkaan katsottua, mutta vuosikymmeniä mielessä oli mielikuvat todella jylhästä ja synkästä, sekä tyylikkäästä elokuvasta. Katsomislistallani se oli melkein 10 vuotta, kunnes vastaan tuli yllättäen hyvä tarjous 4k-julkaisuun, joten poistin kyseisen kappaleen ja katselin vihdoinkin pois. Mutta kuinka hyvin vuodet olivatkaan hellineet tätä Francis Ford Coppolan (Kummisetä trilogia) ohjaama teosta?

Bram Stoker's Dracula (1992 film)

Elokuva kertoo klassisen Draculan tarinan, joka on tuttu Bram Strokerin kirjan sivuilta. Jonathan Harker (Reeves) on lakimies, joka lähtee Transylvaniaan hoitamaan kollegansa Renfieldin (Waits) kiinteistökauppoja. Renfield on tullut hulluksi ja hänen asiakkaanaan toimii itse Dracula (Oldman). Dracula uskoo Harkerin tulevan morsiamen olevan hänen uudestusuntynyt Elisabethinsa, joten hän lähtee matkalle Englantiin, samaan aikaan, kun hänen morsiamensa viettelee taianomaisesti Harkerin.

Alkuun täytyy sanoa, että vuodet eivät olleet hellineet teosta kovinkaan hyvin. Tällä katselukerralla nostalgia toimi täysin päin vastoin kuin yleensä. Se mikä ennen näytti modernilta ja tyylikkäältä, oli muuntautunut näyttämään tahattoman koomiselta ja campyltä. Moni asia oli teatraalisen liioiteltua näyttelystä, puvustukseen ja ne tekivät elokuvasta jatkuvasti väärällä tavalla hupaisan. Mielessä kävi välillä, että elokuva ei tarvitse enää sitä erillistä parodia-pätkää, vaan tämä toimii itsenäisestikkin komediana. Vähän sama asia tapahtui leffan vanavedessä tehdylle Mary Shelleyn Frankenstainille, jonka katsoin jokin aika sitten myös. Ymmärrän, että elokuva on toteutettu teatterimaisella tyylillä, kuin katsoisi "teatteriesitystä" ja puvustus on samalla tavalla ylitseampuvaa, mutta molemmissa elokuvissa tämä oli itselleni se kompastuskivi, jotta osaisin ottaa elokuvan tosissaan. Itsenäisinä objekteina elokuvan puvut ovat toki komeita katsella, vaikkakin pukusuunnittelijat eivät olleet nähneet yhtäkään Dracula leffaa tätä aikaisemmin. Itsekseen liikkuva Draculan varjo oli myös melko hupaisa. Varjon itsenäinen liikehdintä ilmeisesti kuvasti sitä, miten fysiikan lait pettivät samantien, kun Dracula saapuu paikalle. Samoin kuin vesipisarat tippuvat ylöspäin näissä kohtauksissa.

Elokuvan visuaalinen puoli, erikoisefektit ja designit olivat kyllä vieläkin näyttävän näköisiä. Klassiset mattepaintingit ovat selkeä kunnianosoitus vanhoille vampyyrielokuville. Pienoismallilla toteutetut junakohtaukset eivät silmää hämänneet, mutta hivelivät sen verran hyvin, että hyväksyn ne moitteitta. Melkein kaikki oli toteutettu vanhoilla elokuvan keinoilla.



Leffassa nähdään myös yksi tietokone-efekti, joka oli aikanaan uraauurtavaa ja uutta, eli vihreä savu, mikä leijailee talon sisällä. Muistan kun tuolla efektillä hehkutettiin aikanaan jossain aiheeseen liittyvässä tv-ohjelmassa. Muita aiheita ohjelmassa olivat Terminator 2 ja Abyssin tietokone-efektit.

Yksi asia, mikä junnuna teki vaikutuksen, oli Draculan haarniska, joka oli sekoitus sarjakuvamaista lepakkopukua ja ihmisen lihaksistoa muistuttavaa kuviointia. Mitään tällaista en ollut aiemmin nähnyt. Myöhemmin sitten The Cell-elokuvassa (2000) olevat puvut olivat samanlaisia lihaksistoa muistuttavia pukuja, joista tulee aina mieleen tämä elokuva. Molemmissa elokuvissa on hienoa ylitsepursuavaa designiä myös. Vähän kumisen näköinen tämä armori oli nyt, mutta hyvin cool edelleen. *Molempien elokuvien pukusuunnittelijaksi paljastuikin sama henkilö, eli Eiko Ishioka, joten yhdennäköisyys ei olekkaan sattumaa (Toim. Huom.)

Dracula muuntautuu todella moniin erilaisiin muotoihin, jotka ovat kaikki erittäin hyvin toteutettu. Suurimman vaikutuksen teki  Draculan lepakkomuoto, joka oli todella näyttävän näköinen edelleen. Hyvä maskeeraustiimi, hienoa!

Elokuva on täynnä toinen toistaan kovempia näyttelijöitä. Päällimmäisen shown varastaa tietenkin aina mestarillinen Gary Oldman. Mies on meikäläisen suosikkinäyttelijä ja muuntautuu Draculana monenlaiseen rooliin. Tämä ei ole kumminkaan mielestäni miehen parhaita rooleja ylitsepursuavan teatraalisuuden takia. Silti Kärtsä hoitaa homman kotiin. Mies otti jopa puhevalmennusta madaltaaksen puhettaan yhden oktaavin, kuulostaakseen enemmän skandinaaviselta ja spookyltä.

Vastanäyttelijänä nuori Winona Ryder on kyllä ihastuttavan suloinen tapaus. Hän esittää Mina Harkeria, joka joutuu Draculan pauloihin. Ryder ei kuulemma tullut juttuun Oldmanin kanssa ja piti tätä liian intensiivisenä ja jopa vaarallisena vastanäytelijänä, jolloin Oldman suuttui Ryderille verisesti.

Mina Harkerin vätysmiestä ja lakimiestä Jonathan Harkeria esittää taas kaikille tuttu hyväntekijä Keanu Reeves (John Wick, Matrix). Tuohon aikaan Reeves oli vielä hieman pökkelö rooleissaan, eikä tämä ole poikkeus. Onneksi Keanu oppi hyödyntämään jäykkyyttään myöhemmin. Keanu rules! !

Keanu itse on puolustanut rooliaan väittäen, että oli liian uuvuksissa liian monesta päällekkäisestä projektista, jolloin energia ei enää riittänyt tähän elokuvaan.

Legendaarista Professori Abraham Van Helsingiä esittää legendaarinen Sir Anthony Hopkins. Hopkins on roolissaan hyvin rentona ja välillä tuntuu, että hän ei ota leffaa kovinkaan tosissaan. Vaikkei tämä pitäisi paikkaansa, lisää se hieman edellä mainittua camp-estetiikkaa. Silti Anthony on aina tervetullut näky leffaan, kuin leffaan. Tarina kertoo, että Van Helsingiksi kaavailtiin aluksi Liam Neesonia, joka halusi roolin itselleen, mutta kun Hopkins osoitti kiinnostusta roolia kohtaan, heivattiin Neeson samantien sivuun. 

Cary Elwes on Lordi Arthur Holmwood. Mies on minulle tutuin Mel Brooksin Robin Hood parodiasta Sankarit sukkahousuissa, joka lisäsi vahvasti tämän elokuvan koomisuutta. Mies tuntuu kokoajan siltä kuin hän näyttelisi komediassa. Aina kun herra on ruudulla, tulee olo, että kohta tapahtuu jotain "kreisiä".

Monica Bellucci käy Draculan morsiamena esittelemässä avujaan.

Suurimpana ilon aiheena itselleni oli huomata, että Renfieldiä näyttelee tässä elokuvassa monilahjakkuus ja kokeellisen musiikin luoja Tom Waits. Waits on minulle tuttu tuolta musiikkipuolelta. Olen aina pitänyt miehen kummalisista tuotoksista. Myös Steve Buscemi oli suunnitteilla Renfieldin rooliin, mikä ei mielestäni olisi ollut ollenkaan huono vaihtoehto, mutta Waitsilla mennään. Tom Waitsin kohtaukset näyttävät mielestäni poikkeuksellisen musiikkivideomaisilta.

Scoren elokuvaan on tehnyt puolalainen Wojciech Kilar. Musiikit ovat erittäin  komeat ja jylhät. Ne toimivat edelleen yhtä lujaa kuin poikasena c-kasetilta kuunnellessa.

Lautapelin ja kirjan lisäksi elokuvasta oli aikanaan paljon oheistuotteita myynnissä, kuten videopelejä. keräilykortteja, Mike Mignolan (Hellboy) kuvittama sarjakuva, flippereitä ja lelufiguureja. Nämä olivat perussettiä tuohon aikaan ison luokan blockbustereille, joten miksei myös Draculalle.

Elokuvan suosion takia alkoi pian tulla vastaavia megaluokan elokuvia klassisista hirviöistä, kuten Veren Vangit (1994), Wolf (1994) ja samankaltaisin Draculan kanssa, eli Mary Shelleyn Frankenstein (1994). Kaikissa näissä oli aikansa suurimpia tähtiä pääosassa, Bram Strokerin Draculan tyyliin.

Vaikka elokuvassa onkin shokeeravia kohtauksia, kuten vauvan syöminen ja se on paikoin rivokin, on sen terävin kärki kadonnut ajan saatossa, eikä se tunnu enää niin modernilta ja "extremeltä", kuin ilmestymisvuonnaan. Äärimmäinen teatraalisuus ja ajanhammas on muovannut siitä, jopa tahattoman koomisen ja campyn, mutta onneksi vain osittain.



Osittain elokuva on vieläkin erittäin tyylikäs ja sen praktikaaliefektit, lavasteet ja pienoismallit herättävät kunnioitusta ja ihailua. Mielestäni elokuva paranee sitä myöten mitä pidemmälle se etenee. Leffa on täynnä suosikkinäyttelijöitäni ja heitä on ilo katsella, vaikka dialogi on paikoin hieman kornia. Uudelleen katsomisen jälkeen olin aluksi hieman pettynyt näkemääni, sillä muistikuvat olivat paljon vaikuttavammasta elokuvasta, mutta jonkin aikaa mutusteltuani näkemääni jäin kumminkin siihen fiilikseen, että leffa on edelleen oikein mainio versio klassisesta Draculasta ja paras näistä aiemmin mainitsemistani 90-luvun alun monsterileffoista. Huonoimpana siis Mary Shelleyn Frankenstein, vaikkei sekään mikään susi ole. Francis Ford Coppola-elokuvana se jää kauas miehen mestariteoksista. Goottikauhuna se on oikeastaan oikein mainio pätkä. Suosittelen sen kyllä kerran eläessään katsomaan, jos aihe kiinnostaa yhtään. Tavallaan harmittaa haukkua elokuvaa, jota alunperin luulin ylistäväni maasta taivaisiin. Yleensä en anna tähtiä, mutta annan tälle kolme ja puoli tähteä, niin se kuvastaa fiiliksiäni parhaiten. 

- Kai Kumpulainen 26.4.2023

Julistegalleria: 

concept design