Loistavan Mandy-leffan jälkeen odotin kovasti pääseväni näkemään seuraavan kiinnostavan Nicholas Cagen elokuvan, joka vaikutti julisteiden perusteella hieman samanlaiselta menolta. Kun kuulin vielä että ohjaajana toimii parhaan kulttielokuva Hardwaren ohjaaja Richard Stanley, niin johan alkoi syyhyttää päästä näkemään tämä teos. Richard Stanley ei ole 24-vuoteen ohjannut elokuvia, mutta jätti lähtemättömän maineen luodessaan Hardwaren ja Dust devilin 90-luvulla. Tämä oli siis odotettu paluu. Kaiken kukkuraksi sain kuulla, että kyseessä olisi H.P. Lovecraft filmatisointi, joita ei liikaa ole maailmassa. Odotukset olivat siis kohtuuttoman korkealla. No nyt on katsottu elokuva ja mitä olen siitä mieltä... Color Out of Space (2020) Nicholas Cage asuu perheineen metsän keskellä lähellä Arkhamia ja kasvattaa kasviksia ja alpakoita elannokseen. Eräänä päivänä heidän talon viereen tippuu meteoriitti. Meteoriitin sisältä ilmestyy kummallinen väri, joka pikuhiljaa alkaa vallata koko tienoon. I

Richard Stanleyn Hardware (1990) kuuluu suurimpiin suosikeihini. Harmillisesti mies ei ole ohjannut kuin kourallisen elokuvia sen lisäksi. Näihin kuuluu mm. surullisenkuuluisa Dr. Morean saari (1996) ja pitkän tauon jälkeen ilmestynyt, H.P. Lovecraftin novelliin perustuva Color Out Of Space (2019), mikä oli mielestäni ihan hyvä. Yhtä pätkää en ollut vielä nähnyt sen hankalan saatavuuden takia. Kun vastaan tuli mahdollisuus hankkia elokuva äärimmäisenä megaboksina, kaikkine herkkuineen ja soundtrackeineen, niin pakkohan se oli napata katsottavaksi. Kyseessä on yliluonnollinen kauhuelokuva nimeltä Dust Devil (1992). Elokuvasta on useita eri versioita. Katsoin näistä uusimman nimeltä Final cut. Dust Devil (1993) Wendyllä ja tämän miehellä on ongelmia parisuhteessa. Wendy lähtee kävelemään ja poimii matkallaan tienvaresta kyytiinsä liftarin. Hän ei tiedä, että liftari on juuri aikaisemmin suorittanut rituaalimurhan lähimaastossa. Kun liftari viettelee hänet motellihuoneeseen, alkaa todelli

Vanhoissa käsintehdyissä tieteiselokuvissa on sellaista viehätystä, mikä puuttuu nykyleffoista. Koska keinot ovat olleet rajalliset, on pitänyt käyttää hurjasti mielikuvitusta, että on saatu luotua immersio avaruusseikkailusta. Varsinkin erilaisiin pienoismalleihin on käytetty tuhottomasti aikaa, vaivaa ja osaamista. Vielä kun lisää soppaan 70-luvun retroestetiikan, niin avot. Aina kun löydän yhden tällaisen jota en ole ennen nähnyt, on se melkein pakko hankkia käsiin. Yksi tällainen teos on ollut jo pidempään listalla ja nyt pääsin sen vihdoin katsomaan. Elokuvan on ohjannut tehostevelho Douglas Trumbull , jonka kädenjälkeä on voinut ihailla sellaisissa klassikoissa, kuten Blade Runner, 2001: A Space Odyssey, Kolmannen asteen yhteys ja Star Trek: The Movie. Kyseessä on ympäristöteemainen sci-fi-elokuva Silent Running (1972) Silent Running (Hiljainen Pako, 1972) Freeman Lowell (Dern) on avaruusmiehistön jäsen. Hän on ollut kahdeksan vuotta vastuussa viimeisistä luonnonmetsien rippeistä

Kun  Elokuvaprojektori-kanavan  Timo Laakso  järjestää näytöksiä henkilökohtaisessa elokuvateatterissaan, niin sitä ei parane missään nimessä missata, sillä tarjolla on aina kovaakin kovempia pätkiä ja sivistäviä harvinaisuuksia mainstreamin ulkopuolelta. Oli aika suunnata kohti Cinema-Laaksoa. Tästä tapahtumasta tarkemmin kertoo Timo itse omalla youtube-kanavallaan, alla olevan videon alkupuoliskolla, mutta video kannattaa ehdottomasti katsoa kokonaan mainioiden vinkkien takia. Itsekkin hankin yhden uuden helmen tämän videon innoittamana. Erityisesti suosittelen kohtaa 11minuuttia ja 24 sekuntia 😇.  Jos video ei näy, Klikkaa tästä. Tai laita tämä osoite selaimesi hakuun https://www.youtube.com/watch?v=UrEjS7FJ3jA

Kaikkien katastrofielokuvien amerikan eno Liekehtivä torni jätti jälkensä, kun sen muksuna näin ensimmäisen kerran. Varsinkin kohtaus, jossa sankariksi heittäytyvä mies laittaa märän pyyhkeen päälle ja lähtee uhmaamaan liekkimerta, pelastaakseen daaminsa, mutta liekit vievätkin voiton ja sankari palaa poroksi yrityksestä huolimatta. Tämä kohtaus toi elokuvaan sellaista vaaran tunnetta, että koko loppu leffa meni niin sanotusti "kusi sukassa". Vuosikymmeniä halusin nähdä elokuvan uudelleen.  Käytyäni vierailemassa elokuvaharrastaja Jusa Kyntäjän luona, huomasin hänellä olevan tästä klassikosta jopa kaksikin kappaletta, otin tilaisuudesta vaarin ja ostin häneltä toisen pois. Pääsin vihdoinkin näkemään tämän elokuvan 30 vuoden jälkeen ja vielä teräväpiirtona. Voi pojat miten "kuumottava" leffa se olikin.  The Towering Inferno (Liekehtivä torni, 1974) Arkkitehti Doug Roberts palaa San Franciscoon suunnittelemansa lasitornin vihkimiseen. Torni on 515 metriä korkea ja 13