Roger Corman tunnetaan b-elokuvien ykkösnimenä. Hän on tuottanut ja ohjannut satoja b-elokuvia 50-luvulta, tähän päivään asti. 70-luvun lopulla hänen piti tuottaa jopa ensimmäinen Alien-elokuva. Koska tämä mahdollisuus meni sivu suun, päätti hän tehdä oman Alien "ripoffin" ja avukseen hän sai mm. nuoren James Cameronin lavastajaksi (Production Designer) elokuvaan. Ohjaajaksi hommaan ryhtyi melko tuntematon Bruce D. Clark. Vaikka elokuvan budjetti oli 10 kertaa pienempi kuin Alien ykkösen, osoittautui leffa oikein mainioksi avaruuskauhuksi, ja kulttiklassikoksi. Päätin katsoa miltä elokuva näyttää nykypäivänä. Galaxy Of Terror (1981) Maankaltaisen planeetta Xerxeksen johtaja "Planet Master" käskee militäärisen pelastusryhmän lähteä toiselle planeetalle nimeltä Morganthus etsimään kadonnutta alusta ja sen miehistöä. Kaikki ei mene suunnitelmien mukaan ja alus tekee pakkolaskun planeetalle, jonka keskellä sijaitsee erikoinen pyramidi ja planeetta on täynnä erilaisia

Nyt sain vihdoinkin katsottua tämän haukutun Ridley Scottin Alien: covenant (2017), heti Prometheuksen perään. Odotukset oli todella alhaiset kaiken lukemani ja kuulemani perusteella ja odotin aikamoista kakkendaalia. Siihen nähden yllätyin positiivisesti. Tai ainakin ihmettelin, että mistä se kaikki viha kumpuaa. Eihän tämä nyt niin huono ole. Lähden siis tarkastelemaan pelkästään positiivisia juttuja. Näyttelijöistä Fassbender oli taas kerran hyvä kaksoisroolissaan ja diggasin siitä kybällä. Muista näyttelijöistä ei ollut harmia, vaikka yksikään ei noussut mitenkään ylemmäs muiden. Esim. Aliensissa ärsytti marineiden tyhmät machojutut yms. Francolla oli tässä paras rooli :D Visuaalinen ilme oli melko hienoa kokoajan. Mitään yliampuvaa ei nähty ja maisemat oli hienoja, samoin avaruusalukset oli realistisen näköisiä ja toi mieleen vanhemmat alienit. Mukavan synkkä ja väritön maailmakin oli hienoa. Cgi:kin oli muutamaa kohtausta lukuunottamatta aika hyvännäköistä. Pelkäsin, että tähä

Alien Vs Predator kakkonen nauttii melko huonosta maineesta ja taitaa ollakkin vihatuin osa molempien monstereiden filmografioissa, mutta jostain syystä sen synkkä, brutaali ja lohduton meininki on vedonnut aina meikäläiseen. Olenkin katsonut tämän osan useita kertoja. Jotain siinä konstailemattomassa mätössä viehättää. Elokuvataiteena se ei ole kovin kaksinen merkkiteos, mutta alien/predator-mässäilynä se keskittyy siihen "itseensä" mukavan intensiivisesti. Nyt kun Disney plussaan on lisätty hyvälaatuinen ja valoisampi transferi elokuvasta, ei sen aiemmin parjattu ylitummuuskaan vaivaa ja ekaa kertaa pääsee näkemään oikein kunnolla näitä mahtavia praktikaaliefektejä. Ajattelinkin kirjoittaa tähän hieman pohdintoja, miksi viihdyn tämän lytätyn teoksen kanssa niin hyvin. Teksti sisältää spoilereita . Aliens vs. Predator: Requiem (AVP2, 2007) Tarina jatkuu suoraan edellisen osan lopusta (Alien vs Predator). Predatorien alus on viemässä "Scar"-predatorin ruumista ja yh

Ranskalainen ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tunnetaan ehkä parhaiten elokuvistaan Amélie (2001) ja Delicatessen (1991) . Kuulun luultavasti niihin harvoihin, jotka 90-luvun lopulla tykästyivät Alien resurrectioniin sen visuaalisen ulkoasun takia. Jean-Pierre Jeunetin luoma likaisen vihreä ja hieman taiteellinen visio iski nuoreen Kaitsuun, kuin nyrkki silmään. Se olikin ensikosketukseni Jeunetin elokuviin. Vaikka Alien nelonen on ajan saatossa menettänyt hohtoaan muilta osa-alueilta, ei se johdu elokuvan visuaalisesta puolesta. Terry Gilliamin 12 apinaa ja Brazil kuuluvat suurimpiin suosikkeihini edelleen. Näillä eväillä lähdin katsomaan Jeunetin The City of Lost Childreniä (1995), jonka olin viimeksi nähnyt 27 vuotta sitten, mutta mielikuvissa oli sitä samaa visuaalista herkkua, mitä Gilliamin leffat edustavat. Oli aika syöksyä tuohon kummaliseen satuun, joka yhdistelee erilaisia genrejä sekalaiseksi sopaksi ja maustaa keitoksen nyrkillisellä Steampunkia. Jeunetin lisäksi elokuvan toi