The Towering Inferno (Liekehtivä torni, 1974)

Kaikkien katastrofielokuvien amerikan eno Liekehtivä torni jätti jälkensä, kun sen muksuna näin ensimmäisen kerran. Varsinkin kohtaus, jossa sankariksi heittäytyvä mies laittaa märän pyyhkeen päälle ja lähtee uhmaamaan liekkimerta, pelastaakseen daaminsa, mutta liekit vievätkin voiton ja sankari palaa poroksi yrityksestä huolimatta. Tämä kohtaus toi elokuvaan sellaista vaaran tunnetta, että koko loppu leffa meni niin sanotusti "kusi sukassa". Vuosikymmeniä halusin nähdä elokuvan uudelleen. 

Käytyäni vierailemassa elokuvaharrastaja Jusa Kyntäjän luona, huomasin hänellä olevan tästä klassikosta jopa kaksikin kappaletta, otin tilaisuudesta vaarin ja ostin häneltä toisen pois. Pääsin vihdoinkin näkemään tämän elokuvan 30 vuoden jälkeen ja vielä teräväpiirtona. Voi pojat miten "kuumottava" leffa se olikin. 

The Towering Inferno (Liekehtivä torni, 1974)

Arkkitehti Doug Roberts palaa San Franciscoon suunnittelemansa lasitornin vihkimiseen. Torni on 515 metriä korkea ja 138 kerroksinen ja samalla maailman korkein rakennus. Testauksen aikana sähköoikosulku sytyttää havaitsemattoman tulipalon 81. kerroksessa. Tämän kuultuaan Roberts huomaa johdotuksen paloturvallisuuden puutteen ja epäilee, että Roger Simmons, sähköalan alihankkija on ahneuksissaan ylenkatsonut kunnon johdotuksia. Roberts kohtaa Simmonsin, joka teeskentelee syyttömyyttä, mutta pian rakennus on ilmiliekeissä ja kymmenet tuhannet ihmiset loukussa...

Liekehtivä torni on ajalta, jolloin tällaiset megalomaaniset katasrofielokuvat eivät olleet jokapäiväistä hollywood-herkkua. Se on myös luonnollisesti tehty ilman CGI:tä, minkä tähden se on varmasti kestänyt aikaa niin hyvin. Elokuva on nimittäin todella upean näköinen ja kohtaukset tuntuvat aidosti vaarallisilta. Heti palon alettua tuli aidosti ahdistava olo, että ihmiset olisi saatava pois rakennuksesta välittömästi. Tällaista ei oikeastaan nykyleffoissa meikäläiselle synny. Muutenkin elokuva pysyy melko realistisena, mikä lisää autenttisuuden tunnetta. Toki alun 40 minuuttinen hahmojen esittely luo tunnesidettä heidän välilleen erilailla, kuin hätäisempien leffojen vastaavat. 

Liekehtivä torni on ollut selkeä esikuva sellaisille elokuville kuten ensimmäinen Die Hard (1988) ja näiden kahden kombinaationa syntynyt Dwayne Johnsonin Skyscraper (2018), sekä tietenkin lukuisat 90-luvun katastrofielokuvat, kuten Daylight-Paniikki tunnelissa. Äkkiseltään mielestäni Liekehtivä torni on jopa parempi, kuin sen jälkeen ilmestyneet jälkeläiset (jos Die Hardia ei siis lasketa), koska sen vaarat tuntuvat aidommilta, eivätkä pelkiltä efektidemoilta.

Elokuva on täynnä aikansa huippunäyttelijöitä, sekä toimintaikoneja. Elokuvassa on jopa kaksin kappalein näitä toimintasankareita, jotka molemmat saavat yhtä paljon ruutuaikaa. Toinen heistä on legendaarinen Paul Newman (The Sting, Slap Shot), joka esittää tavan arkkitehtiä, joka joutuu muuntautumaan sitkeäksi, putkistoissa kiipeileväksi teräshermoksi.

Toinen on myöskin legendaarinen Steve McQueen (Papillon, Bullit), joka esittää tilanteen tasalla olevaa palopäällikköä. McQueen suorittaa omat stunttinsa itse. 

Yhdessä nämä miehet koittavat hoitaa tiukimmat paikat palosta.

Richard Chamberlain (Shōgun, Allan Quatermain-elokuvat) tekee tavallaan pahiksen roolin, koska on hänen syynsä, että rakennuksen johdotukset ovat halpoja, eikä siksi paloturvallisia. Mies hoitaa roolinsa melko yksi-ilmeisesti, mutta on silti aina hauska nähdä Chamberlainia näyttelemässä.

Oikeassa  elämässä murhista tuomittu O.J. Simpson tunnetaan varmaan parhaiten nykyään Mies ja Alaston ase-elokuvista. Tässä elokuvassa hän toimii turvapäällikkönä.

Robert Vaughn (Superman 3, The Magnificent Seven ja Delta Force) toimii leffassa senaattorina.

Hauskana kuriositeettina huomasin, että elokuvassa roolin tekee myös 35-vuotias Susan Flannery, joka on vuosikaudet paremmin tunnettu Kauniiden ja Rohkeiden Stephanie Forresterina.

Myös paljon muita huippuluokan näyttelijöitä nähdään, kuten William Holden, Faye Dunaway ja  Susan Blakely muutamia mainitakseni. Kuuluisa amerikkalainen tanssija ja koreografi Fred Astaire tekee hänkin roolin tässä elokuvassa.

Jos jotain moitittavaa pitää väkisin löytää, niin tämä voi olla lähes kolmen tunnin kestossaan välillä liian verkkainen nykyiselle adhd-sukupolvelle, jotka haluavat nähdä kokoajan actionia, mutta se ei ole leffan vika. Toinen mitä keksin, on se, kun eräs nainen meinaa pudota kuiluun joka on selkeästi matte-maalaus, eikä oikea kuilu. Tämä on hyvin pieni sekunnin kestävä kohtaus, joka itseasiassa toi meikäläiselle mielihyvää nähdessäni aitoa käsityötä.  Muuta kunnon nipotettavaa en keksinytkään.

Elokuva oli ensimmäinen kahden suuren Hollywood-studion, Twentieth Century Foxin ja Warner Bros.:in, yhteistuotanto, mikä on hauskaa, koska he ovat nykyään tavallaan kilpailijoita. Sen käsikirjoitus perustui Stirling Silliphantin sovitukseen kahdesta romaanista: Richard Martin Sternin romaanista The Tower ja Thomas N. Scortian ja Frank M. Robinsonin romaanista The Glass Inferno.

Elokuva voitti kolme Oscar-palkintoa: kuvaus, leikkaus ja paras laulu.

Towering Inferno on autenttinen ja upeasti aikaa kestänyt, eeppinen katastrofielokuva, jota suosittelen kaikille edes kerran katsottavaksi. Se on aikansa taidonnäyte kaikinpuolin ja sen parissa viihtyy ja jännittää loppumetreille asti. Kaikenlisäksi sen vaarat ovat aidosti ahdistavaa katsottavaa.

Sen lisäksi, jos haluat nähdä Kaunareiden Stephanie Forresterin pikkareissa ja ilmiliekeissä hyppäävän lasin läpi 130 kerrosta katuun, on tämä leffasi.

- Kai Kumpulainen 10.2.2023

Julistegalleria: