Ranskalainen ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tunnetaan ehkä parhaiten elokuvistaan Amélie (2001) ja Delicatessen (1991) . Kuulun luultavasti niihin harvoihin, jotka 90-luvun lopulla tykästyivät Alien resurrectioniin sen visuaalisen ulkoasun takia. Jean-Pierre Jeunetin luoma likaisen vihreä ja hieman taiteellinen visio iski nuoreen Kaitsuun, kuin nyrkki silmään. Se olikin ensikosketukseni Jeunetin elokuviin. Vaikka Alien nelonen on ajan saatossa menettänyt hohtoaan muilta osa-alueilta, ei se johdu elokuvan visuaalisesta puolesta. Terry Gilliamin 12 apinaa ja Brazil kuuluvat suurimpiin suosikkeihini edelleen. Näillä eväillä lähdin katsomaan Jeunetin The City of Lost Childreniä (1995), jonka olin viimeksi nähnyt 27 vuotta sitten, mutta mielikuvissa oli sitä samaa visuaalista herkkua, mitä Gilliamin leffat edustavat. Oli aika syöksyä tuohon kummaliseen satuun, joka yhdistelee erilaisia genrejä sekalaiseksi sopaksi ja maustaa keitoksen nyrkillisellä Steampunkia. Jeunetin lisäksi elokuvan toi

Monty Pythonin  riveistä soolouralle lähteneen Terry Gilliamin ohjaamista elokuvista suosikkini on aina oleva 12 apinaa , mutta yksi elokuva tulee heti perässä kakkossijalla. Se on dystooppinen, absurdia mustaa huumoria sisältävä, surrealistinen satiiri, joka on toiminut esikuvana monelle, monelle elokuvalle, joita itse pidän yksinä parhaista. Tämä orwellimaiseen tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuva pläjäys on mystisesti nimetty Braziliksi.   Brazil (1985, suom. Brazil – tämän hetken tuolla puolen) Tulevaisuuden dystooppisessa maailmassa yksinäinen virkamies Sam Lowry pakenee työn harmautta uniinsa, jossa hän tavoittelee mystistä naishenkilöä. Unissaan Lowry on siipineen, kuin icaros-hahmo, joka lentelee pilvissä, naisen kutsuessa häntä luokseen. Eräänä päivänä hän näkee etäisesti naisen todellisena työpaikallaan ja koittaa tehdä kaikkensa päästäkseen hänen luokseen. Nainen paljastuu terroristiksi, mikä vaikeuttaa tilannetta, koska tulevaisuuden yhteiskunnassa on kaikki tarkan valvo

  Kun vuonna 1995 näin ensi kertaa Terry Gilliamin (Monty Python) ohjaaman 12 apinaa-elokuvan, oli se rakkautta ensisilmäyksellä. Jokin siinä omituisessa maailmassa kolahti minuun. Koska ystäväni olivat kiinnostuneet enemmän toimintaa sisältävistä elokuvista, kuten Mortal Kombat, siihen aikaan, sain pitää elokuvan henkilökohtaisena suosikkinani. Oikeastaan muut pitivät sitä tylsänä ja inhottavana. Noh, oltiinhan me teinejä. No 25-vuotta tässä on tullut tätä leffaa katseltua tietyin väliajoin ja hehkutettua aina silloin tällöin henkilöille, jotka eivät sitä ole vielä nähneet. Se kuuluu siis henkilökohtaisiin ikisuosikkeihini. Onkin hienoa huomata näin internet aikana, kuinka laajaa kulttisuosiota elokuva nauttii ja en ole enää yksin tämän fanituksen kanssa. Nyt, kun on tällainen epidemia-aika, niin oli ajankohtaista katsella tämä komea teos ja huomata jälleen kerran uusia asioita siitä.  Twelve Monkeys - 12 Apinaa (1995) Bruce Willis on James Cole. Hän on vankina tulevaisuuden vankilass