Brazil (1985)

Monty Pythonin riveistä soolouralle lähteneen Terry Gilliamin ohjaamista elokuvista suosikkini on aina oleva 12 apinaa, mutta yksi elokuva tulee heti perässä kakkossijalla. Se on dystooppinen, absurdia mustaa huumoria sisältävä, surrealistinen satiiri, joka on toiminut esikuvana monelle, monelle elokuvalle, joita itse pidän yksinä parhaista. Tämä orwellimaiseen tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuva pläjäys on mystisesti nimetty Braziliksi.  

Brazil (1985, suom. Brazil – tämän hetken tuolla puolen)

Tulevaisuuden dystooppisessa maailmassa yksinäinen virkamies Sam Lowry pakenee työn harmautta uniinsa, jossa hän tavoittelee mystistä naishenkilöä. Unissaan Lowry on siipineen, kuin icaros-hahmo, joka lentelee pilvissä, naisen kutsuessa häntä luokseen. Eräänä päivänä hän näkee etäisesti naisen todellisena työpaikallaan ja koittaa tehdä kaikkensa päästäkseen hänen luokseen. Nainen paljastuu terroristiksi, mikä vaikeuttaa tilannetta, koska tulevaisuuden yhteiskunnassa on kaikki tarkan valvonnan alla...

Aivan ensiksi pitää mainita elokuvan upea visuaalinen tyyli, joka kolahtaa meikälaiseen heti. Tulevaisuuden maailma on sekoitus uutta ja vanhaa. Esim. tietokoneet koostuvat ikivanhasta kirjoituskoneesta ja suurennuslasista.



Muutkin asiat ja tavarat ovat oikeastaan todella vanhoista rojuista kasattuja kuvitteellisia kojeita. Myös erilaiset putket ja letkut ovat vallanneet rakennukset. Hetken katsottua elokuvaa voi jo nimetä kourallisen suosikkielokuviani, jotka ovat ottaneet mallia Brazilista.



Esim. kaupungin designissä on yhtäläisyyksiä Tim Burtonin ensimmäiseen Batman elokuvaan. Tim Burton on myös melko varmasti ottanut elokuvan absurdista huumorista paljon vaikutteita.



Osittain kaupunki ja sen väki muistuttavat paljon Alex Proyasin Dark Cityä, mikä on myöskin suosikkini ja huippukova leffa.



Kuvaustyyli ja visuaalinen design on myös hyvin samankaltaista Jean-Pierre Jeunetin Delicatessen ja The City of Lost Children elokuvissa. 12 apinaa elokuvassa Terry Gilliam käytti samankaltaisia retrofuturistisia kojeita kuvatessaan tulevaisuutta.



Jopa Rocky Mortonin ja  Annabel Jankelin Super Mario Bros elokuva on ottanut vahvasti vaikutteita Brazilista, eikä vähiten sen takia, että Bob Hoskins esittää tässäkin punahattuista putkimiestä.



Myös Zack Snyderin Sucker punch elokuvassa on nähtävissä suoria vaikutteita ja lainoja Braziliin. Televisiosarjojen puolella taas voi helposti huomata Marvelin Loki-sarjan napanneen visuaalisia jippoja aikavirastoissaan ja koska tuli Disneyn tuottamista nyt puhe, niin Star Wars-elokuva Last Jedissä on kokonainen kohtaus kasinoplaneetalla, joka on tribuutti Brazil-elokuvalle. Tätä korostaa Brazilin tunnarin käyttö taustamusiikissa ja maininta kaavakkeesta 27B/6.



Elokuvan tietokoneiden piipitykset ovat muuten aivan identtisiä Alien ykkösen aluksen, eli Nostradamuksen tietokoneen äänitehosteeseen. Molemmissa leffoissa on muuten Ian Holm.



Musavideopuolelta sanoisin, että Rammstein on ottanut vahvasti vaikutteita moniin videoihinsa Brazilista.

Että semmosta. Lista olisi varmasti pidempi, mutta itse bongasin tällä katselukerralla vain nämä.

Elokuvassa on muuten harvinaisen kovia näyttelijöitäkin. Aiemmin mainitsemani Bob Hoskinsin ja Ian Holmin lisäksi päätähtenä toimii Jonathan Pryce. Mies on tietysti tuttu uudemmista elokuvista, kuten Tomorrow Never Dies (007),  Pirates of Caribbean ja tv-sarjapuolelta Game of Thronesista, mutta nuoruudestakin löytyy paljon kovia vetoja. Pryce panostaa elokuvassa klassiseen slapstick-komediaan ja säheltämiseen.

Unelmien naisen virkaa toimittaa Kim Greist. Greistin hahmo onkin aikaansa edellä oleva powerlady, joka ei miestä avukseen tarvitse, Prycen ollessa taas lähinnä pulassa oleva, pelastettava hahmo. Kuinka modernia, kun miettii että elettin 80-lukua.

Yhden mielenkiintoisimmista rooleista tekee Robert De Niro mystisenä herra Tuttlena. Gilliamilla oli kuulemma ongelmia ohjatessaan Niroa, ainakin tarina kertoo näin.

Myös muita brittinäyttelijöitä nähdään pitkin leffaa, kuten Michael Palin ja Ian Richardson. 

Elokuvan musiikkina toimii Ary Barrosonin kappale  "Aquarela do Brasil" ("Watercolor of Brazil", tai yksinkertaisemmin "Brazil". Kaikki elokuvassa kuultava musiikki on aikalailla variaatioita tuosta biisistä. Tästä myös tulee elokuvan mystinen nimi, ilmeisesti. Elokuvan piti alunperin olla nimeltään 1984½, koska se on kuin humoristinen versio George Orwellin Vuonna 1984 -romaanista. Brazil kappale edustaa todellisuuden pakoa harmaasta maailmasta kauniiseen Brasiliaan, tai näin ainakin sen tulkitsin.

Studio halusi elokuvasta huomattavasti lyhyemmän ja muuttaa loppukohtauksen (joka onkin jäänyt historiaan), mutta Gilliam ei suostunut muutoksiin. Tämä karkotti joitakin katsojia ja arvostelijoita aikanaan. Jack Mathewsin kirjassa The Battle of Brazil (1987) käydään näitä läpi perinpohjaisesti.

Elokuva on loistava poliittinen satiiri, musta komedia ja sen visuaalinen tyyli hipoo rajoja. Se menee helposti kaikkien aikojen suosikkielokuvieni listalle. Mielestäni jokaisen pitäisi nähdä tämä mestariteos kerran eläessään. Ymmärrän toki, että sen painajaisunimainen, irvokas ja absurdi tyyli voivat karkoittaa joitakin katsojia, mutta kannattaa antaa mahdollisuus.

- Kai Kumpulainen 6.7.2022

Julistetaidetta: