The City of Lost Children (1995)

Ranskalainen ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tunnetaan ehkä parhaiten elokuvistaan Amélie (2001) ja Delicatessen (1991). Kuulun luultavasti niihin harvoihin, jotka 90-luvun lopulla tykästyivät Alien resurrectioniin sen visuaalisen ulkoasun takia. Jean-Pierre Jeunetin luoma likaisen vihreä ja hieman taiteellinen visio iski nuoreen Kaitsuun, kuin nyrkki silmään. Se olikin ensikosketukseni Jeunetin elokuviin. Vaikka Alien nelonen on ajan saatossa menettänyt hohtoaan muilta osa-alueilta, ei se johdu elokuvan visuaalisesta puolesta. Terry Gilliamin 12 apinaa ja Brazil kuuluvat suurimpiin suosikkeihini edelleen. Näillä eväillä lähdin katsomaan Jeunetin The City of Lost Childreniä (1995), jonka olin viimeksi nähnyt 27 vuotta sitten, mutta mielikuvissa oli sitä samaa visuaalista herkkua, mitä Gilliamin leffat edustavat. Oli aika syöksyä tuohon kummaliseen satuun, joka yhdistelee erilaisia genrejä sekalaiseksi sopaksi ja maustaa keitoksen nyrkillisellä Steampunkia. Jeunetin lisäksi elokuvan toinen ohjaaja on Marc Caro (Delicatessen, Dante 01). Häntä ei pidä myöskään unohtaa.

The City of Lost Children (1995)

Kadonneiden lasten kaupungissa keinotekoinen tiedemies Krank kidnappaa lapsia cyborgi-armeijaansa hyväksikäyttäen. Krank ei voi nähdä unia, joten hän laitteidensa avulla sukeltaa lasten mieliin, kokeakseen mielikuvituksellisia unia. Valitettavasti unet muuttuvat täten välittömästi painajaisiksi. Voimamies One ja tyttö nimeltä Miette lyöttäytyvät sekalaisten sattumien kautta yhteen tutkimaan Onen kadonneen pikkuveljen tapausta...

Ensiksi täytyy hehkuttaa elokuvan visuaalista ilmettä, joka on upea. Elokuva ei ole vanhentunut tippaakaan ulkoisesti ja sitä on mahtavaa katsella edelleen.



Elokuvan laitteet tuovat mieleeni juuri Terry Gilliamin elokuvat, joissa vanhanaikaisista osista on luotu muka moderneja laitteita, kuten tietokoneita ja cyborgin osia. Sanoisin, että Steampunk on vahvasti läsnä, vaikka laitteet eivät näennäisesti höyryllä toimikkaan.



Satamakaupunki muistuttaa 1800-luvun viktoriaanista aikaa arkkitehtuurinsa ja pukeutumisensa puolesta ja kaikilla on tietysti paksut villapaidat päällä.



Kaupunki on luotu aidoilla lavasteilla ja onkin siksi upean näköinen, vaikkakin hieman klautrofobinen. Värimaailmaltaan leffa on aikalaila vihreä, keltainen, sekä ruskea ja se onkin Jeunetin elokuvien tavaramerkki. Varsinkin vihreän sävyt käyvät ensiksi mielessä. Joka puolella virtaava kanava on varsinkin vihreää. Tämänkaltaiset elokuvat saavat minut aina puolelleen. 

Yksi miinus pitää antaa CGI:n käytöstä, joilla on luotu mm. yksi hyönteinen ja vihreä savu. Savu on kuin suoraan kopioitu Dracula-elokuvasta, jossa se oli vielä uraauurtavaa tekniikkaa vuonna 1992. Varmasti nämäkin efektit ovat olleet komeita aikanaan, mutta ne ovat ainoita, jotka ovat jo vanhentuneet. Myös Alien nelosen ohjaajanversiossa nähdään CGI-hyönteinen alkukohtauksessa, mutta onneksi sekin on teatteriversioon leikattu pois. Ohjaajalla oli ilmeisesti innostus cgi:llä luotuihin hyönteisiin tuolloin.



Kaupungista tulee vielä yksi elokuva mieleen, joka kuuluu suuriin suosikkeihini, eli Dark City (1998). Sitä en tiedä, kuinka paljon tämä leffa on vaikuttanut Dark Cityn ulkoasuun.



Cyborgit ja tiedemies tuovat ällöydessään mieleen vahvasti Lynchin Dunen (1984), joka myöskin kuuluu suosikkileffoihini.



Eikä vertauskuvat siihen lopu. Joulupukit ja muut sirkusfriikit tuovat vahvoja mielikuvia Tim Burtonin sadunomaisiin elokuviin. Burtonin painajaismaiset sadut ovat olleet myös vahvasti läsnä omissa suosikeissani, varsinkin nuoruudessani.

Tämän sanottuani voisi siis luulla, että elokuva on mielestäni mestariteos. Vaan on siinäkin ongelmansa, kun ruvetaan tutkimaan muuta kuin pintaa. Leffa on hyvin sekavasti kerrottu, jolloin se vaatii ainakin pari kertaa avautuakseen, vaikka juoni on itseasiassa aika yksinkertainen. Tämä sekavuus lisää tietynlaista "taide-elokuvan" tuntua, mutta vieraannuttaa varmasti useita katsojia.



Taide-elämystä lisää vähän väliä käytettävä kalansilmä-objekti ja musavideomainen kuvaus. Hahmoja ei esitellä kunnolla varsinkaan alussa ja heidän kohtaloistaan ei tämän takia oikein välitä ollenkaan. Päähahmoista puuttuu tietty sympaattisuus, ja voimamies tuntuu etäisesti kaikista eniten kannustettavalta hahmolta, mutta ei juuri hänkään. Loput hahmot ovat vastenmielisiä friikkejä, paitsi tietysti Miette-tyttö. Hahmojen motiivitkin tulevat selville mielestäni liian myöhään.

Näyttelijöiksi on valittu Jeunetin luottotiimi. Voimamies Onea esittää suosikkinäyttelijäni Ron Perlman. Perlmanin bongasinkin aikoinaan juuri Jeunetin Alien nelosesta, jossa hän esitti apinamies  Ron Johneria. Perlmanin persoonalliset kasvot sopivat tähän leffaan oikein hyvin, koska muutkin hahmot ovat jokseenkin karikatyyrisiä. Miette-tyttöä esittää Judith Vittet, jota en tunne muista rooleista, kuin tästä.

Daniel Emilfork Krankina vasta persoonallisen näköinen onkin. Tämä ranskassa uraa tehnyt chileläinen näyttelijä on todella sarjakuvamaisen näköinen väännellessään naamaa kalansilmä-objektiivissa.

Dominique Pinon on juurikin tullut tunnetuksi Jeunetin elokuvista, kuten Amélie. Minulle hän tuli tutuksi Alien nelosen pyörätuolimiehenä. Tässä leffassa hän tekee useita rooleja esittäessään kätyreitä muistuttavia kopioita itsestään ja sekä aito alkuperäistä The Diveriä.

Musiikeista vastaa David Lynchin luottomies Angelo Badalamenti, joka on luonut musiikit useimpiin Lynchin teoksiin. Tähän elokuvaan hän luo musiikillaan tunnelman, joka on osa koko maailmaa.

Elokuvasta on tehty lisenssipeli Playstation ykköselle ja MS-dossille (eli PC:lle) vuonna 1997. Pelissä ohjataan Mietteä. Peliä on kehuttu siitä, kuinka elokuvan maailma on mallinnettu siihen yhdenmukaisesti, mutta kaikki muu onkin sitten pielessä.

The City of Lost Children on painajaismainen satuelokuva, joka vetää minua puoleensa visuaalisella ilotulituksella, koska se tuo mieleeni kaikki suosikki-elokuvani 90-luvulta. Tarinaltaan se on persoonallinen, mutta tarinankerronnaltaan ja henkilökuvaukseltaan se jää torsoksi, joka ei taas vedä puoleensa toivotulla tavalla. Suosittelen sitä ehdottomasti henkilöille, joille Terry Gilliamin, Tim Burtonin, Alex Proyasin tai jopa David Lynchin elokuvat ovat lähellä sydäntä. Myös Steampunk-fanit löytävät siitä varmasti jotain kiinnostavaa. Kieroutuneiden satuelokuvien ystävät varmasti rakastavat tätä myös.

- Kai Kumpulainen 16.7.2023

Julistegalleria: