Vuoden 2012 Dredd elokuva oli nannaa Dredd-fanille, ja se oli samalla yksi parhaista sarjakuvafilmatisoinneista omissa kirjoissani, mutta aina ei asiat olleet näin mallillaan. Vuosia ja vuosia Judge Dredd-fanit saivat tyytyä puolivillaiseen Dredd-leffaan, joka oli kadottanut alkuperäisen sarjakuvan hengen studion halutessa uutta Sylvester Stallone megahittiä Demolition Manin tyyliin. 80-luvun Robocop elokuva oli ammentanut niin paljon matskua alkuperäisestä Judge Dreddistä, että kesti vuosia ja vuosia tehdä itse Judge Dreddistä elokuva, mutta siinä missä Robocopissa oli oikeaa Dredd henkeä ja tylyyttä, teki studio Judge Dredd elokuvasta sekoituksen seikkailuelokuvaa ja toiminta-komediaa, buddycop henkisellä lisällä, kohdeyleisönään 12-15 vuotiaat pojat. Pahin synti elokuvassa oli, että Dredd seikkaili suurimman osan ilman kypärää ja uniformua, ollen vain perus Sylvester Stallone. Mutta oliko elokuva oikeasti niin huono kuin väitetään... Judge Dredd - Tuomari (1995) Vuonna 2139 maailma

Uskokaa tai älkää, niin vielä 80-luvun lopussa ja 90-luvun alussa sarjakuviin perustuvaa elokuvamaailmaa johti DC ja Marvelilla oli lähinnä surkeita tv-sarjojen pilottijakso-viritelmiä liveaction osastollaan tarjolla. Vuoden 1989 Batman oli ollut jättimenestys ja Marvelillekin olisi äkkiä saatava jotain vastaavaa, kun rauta oli kuuma. Koska hommaan lähti Cannon Group oli budjetti tietysti rajallinen ja ohjaajan puikkoihin laitettiin Cannonin luottomies Albert Pyun . Pyun on suoraan videolle tuotettujen elokuvien (varsinkin Cyborg-elokuvien) kruunaamaton kuningas. Oikea B-leffojen mestari. Ennen vallan mainiota Nemesis elokuvaansa hän pääsi siis tekemään ei niin mainiota supersankariviritelmää. Cannon Group luopui vielä Captain american oikeuksista ja hommaa lähti toteuttamaan 21st Century Film Corporation . Lopputuloksesta ei tullut ihan Batmanin kaltaista hittiä, saati nykyisten MCU -elokuvien kaltaista lippukassojen räjäyttäjää, vaan elokuva ei lopulta saanut edes teatteriesitys

Nuorena poikana yksi suurimmista vaikuttajista elokuvamaailmassa oli James O'Barrin sarjakuvaan perustuva The Crow elokuva. Sen visuaalinen tyyli vaikutti leffamakuuni vuosikymmeniksi, samoin sen soundtrackillä kuultavat yhtyeet muodostuivat suosikkiyhtyeiksini suurimmaksi osaksi. Yhtä suurena vaikuttajana toimi elokuvan jatko-osa The Crow: City of angels, jonka visuaalinen ilotulitus oli ehkä jopa enemmän minulle tärkeä ja jonka soundtrackin bändit muodostuivat vielä tärkeämmiksi yhtyeiksi, joita kuuntelen vielä tänäkin päivänä. Molempien elokuvien synkkä maailma oli juuri sitä, mitä olisin toivonut myöhemmiltä sarjakuvaelokuvilta, mutta sitä ei yhtä komesti koskaan enää toteutunut ja siksi nämä elokuvat ovat jääneet yhdeksi tärkeimmistä elokuvista nuoruudestani. Kuulin vasta vuosikymmeniä myöhemmin internet ajan koittaessa, että Kakkososaa ei pidetty kovinkaan hyvänä elokuvana. Pitkään ihmettelin, että miksi ja ajattelin, että se johtuu vain siitä, koska siinä ei ollut enää Brand