The Crow: City of Angels (1996)

Nuorena poikana yksi suurimmista vaikuttajista elokuvamaailmassa oli James O'Barrin sarjakuvaan perustuva The Crow elokuva. Sen visuaalinen tyyli vaikutti leffamakuuni vuosikymmeniksi, samoin sen soundtrackillä kuultavat yhtyeet muodostuivat suosikkiyhtyeiksini suurimmaksi osaksi. Yhtä suurena vaikuttajana toimi elokuvan jatko-osa The Crow: City of angels, jonka visuaalinen ilotulitus oli ehkä jopa enemmän minulle tärkeä ja jonka soundtrackin bändit muodostuivat vielä tärkeämmiksi yhtyeiksi, joita kuuntelen vielä tänäkin päivänä. Molempien elokuvien synkkä maailma oli juuri sitä, mitä olisin toivonut myöhemmiltä sarjakuvaelokuvilta, mutta sitä ei yhtä komesti koskaan enää toteutunut ja siksi nämä elokuvat ovat jääneet yhdeksi tärkeimmistä elokuvista nuoruudestani. Kuulin vasta vuosikymmeniä myöhemmin internet ajan koittaessa, että Kakkososaa ei pidetty kovinkaan hyvänä elokuvana. Pitkään ihmettelin, että miksi ja ajattelin, että se johtuu vain siitä, koska siinä ei ollut enää Brandon Leetä. Nyt katsoin vihdoinkin vuosia sitten hankkimaltani Blu-rayltä elokuvan uudelleen ja sanotaan tätä vaikka guilty pleasureksi tai miksi vaan, mutta rakastin leffaa yhä ja ja juuri tuota ajan kuvaa ja sen musiikkia. Olkoon se sitten nostalgiaa tai mitä vaan, mutta leffa näytti upealta ja varsin ajattomalta omaan silmään, vaikka elokuvana siinä onkin omat ongelmansa, johtuen lähinnä studion vaatimuksista. Elokuvan on käsikirjoittanut David S. Goyer (Dark Knight Trilogy, Man of steel, BvS: Dawn of justice) ja ohjannut musiikkivideomaisteri Tim Pope (The Cure - musiikkivideot)

The Crow: City of Angels (1996)

Ensimmäisen elokuvan pikkutyttö Sarah on kasvanut isoksi. Kaupunki on muuttunut entisestään yhä synkemmäksi ja karmeammaksi paikaksi elää. Sarah näkee unia korpista ja The Crow hahmosta, jonka tapasi lapsena. Ashe Corven ja hänen poikansa todistavat huumejengin suorittaman murhan ja joutuvat teloitetuksi ja lopulta meren pohjaan. Paikalle saapuu mystinen korppi, joka herättää Ashen henkiin. Myös Sarah on kohtalon johdattamana saapunut paikalle ja hän tunnistaa yliluonnolisen tapahtuman entisestä elämästään. Sarah kertoo Ashelle, miksi tämä on palannut henkiin hetkelliseksi ajaksi, ja maalaa Ashelle samanlaisen miimikkoa muistuttavan Crow-naamion, jonka näki edellisellä crow hahmolla Eric Dravenillä, Sarahin ollessa lapsi. Ashe lähtee synkälle retkelle poikansa ja itsensä kuolemaa kostamaan...

Elokuvan uudelleen katsominen 20-vuoden jälkeen oli todella nostalginen kokemus. Muistin jälleen kaikki nämä ajat kun fanitin tällaisia kunnon sarjisleffoja, joissa oli kunnon meininki ja kaikenmaailman kalsarisankarit loistivat poissaolollaan. Ja mahtavat visuaalit ja musiikit vain tulvivat kaikille aisteille. 

Muistan, että osa tutuistani ei aikanaan pitänyt elokuvasta, koska se oli outo ja liian "taiteellinen". Rakastan elokuvan tunnelmaa joka on edellistä elokuvaa "taiteellisempi", euroorisempi ja jopa unenomaisempi. Tuntuu kuin Ashen kostoreki olisi kuin painajaisunen sisällä tapahtuva. 

Eniten elokuvassa pidän sen visuaalisesta ilmeestä, joka on aivan napakymppi tällaiseen elokuvaan. Jokainen kuva on kuin taideotos. Elokuvassa on käytetty oikeita kohteita ja miniatyyreja luomaan erikoinen mystinen kaupunki, joka on ihmeellisen vihreän savun ja sumun peitossa kokoajan. Edellisen elokuvan teema oli mustavalkoinen maailma ja varsinkin Sade. kokoajan satoi. Tämän elokuvan teemana on taas savu/sumu, joka luo erikoisen apokalyptisen maailman tunnelman. Värimaailma ei ole tällä kertaa goottityyliin mustaa ja valkoista, vaan kuva on pääosin dystooppisen seepian värinen, jota korostaa erilaiset neonvalojen tuomat värit. Kuva onkin yllättävän värikäs paikkapaikoin. Jopa ahdistavan ja sairaan värinen.



Yksi upeimmista kohtauksista on se, missä Ashe nousee merestä pintään herättyään henkiin. Myöskin elokuvan kreisi SM-kuvasto on hauska lisä. Ashen nahkatakkiin leikattiin halkio, jolloin moottoripyörällä ajaessaan takki lepattaa, kuin korpin siivet.

Elokuvan maailma on itsessään todella likainen, synkkä törkyinen ja syntinen paikka, jossa lähes jokainen ihminen on jonkinlainen narkkari, lolife, jengiläinen tai muu pervo. Yhtään synnitöntä ihmistä ei kaduilla liiku, jos Sarahia ei lasketa mukaan vaan kaikki ovat pahinta pohjasakkaa. Tämä on se maailma, jollainen on mielestäni paras vaihtoehto kunnon sarjisleffalle. Elokuvan ohjaaja tunnetaan musiikkivideoistaan ja elokuvassa onkin hieman musiikkivideomainen kuvaus, josta pidän erityisesti. Olenhan tarinallisten 90-luvun rokkivideoiden suuri fani. 

Elokuvassa Crowina toimii tällä kertaa Sweitsiläinen Vincent Perez, ensimmäisessä amerikkalaisessa elokuvassaan ja hän on mielestän ihan hyvä rooliin. Edellinen Crow oli enempi taistelulajeja osaava ninja ja rock-kitaristi hahmoltaan, kun taas Ashe on auto/moottoripyörä mekaanikko ja Crow hahmona taikuri. Perez vetää roolinsa teatterityyliin dramaattisesti.



Sarahina toimii ihana Mia Kirshner, joka on leffan parasta antia. Antagonistina, eli Judahina nähdään Richard Brooks, mikä ei ole kummoinen pahis, mutta ihan ok.



Curvena toimii itse legenda Iggy Pop. Alkuperäiseen sarjakuvaan James O'barr otti Crow-hahmoon vaikutteita Iggy Popista, joten oli luonnollista saada hänet mukaan leffaan.



Iggyn piti olla jo ensimmäisessä elokuvassa Funboyna, mutta pääsi mukaan vasta kakkoseen. Nemona nähdään Punisherista tuttu Thomas Jane, joka vetää ihan täysin erilaisen roolin, mihin ollaan totuttu. 

Musiikkina toimii tälläkin kertaa erilaiset Alternative rock ja metallibändit, kuten ensimmäisessäkin elokuvassa. Taustalla kuullaan sellaisia aloittelevia bändejä kuten Korn, Filter, Deftones ja White Zombie, eli kaikkia nuoruuteni lemppareita. Deftones nähdään leffan loppupuolella elokuvassa vetämässä livekeikkaa yleisön seassa. Bändi ei ollut vielä julkaissut edes ensimmäistä levyään tuohon aikaan, mutta oli onneksi päässyt mukaan elokuvaan ja minun verkkokalvoilleni. Tuo kaoottinen esiintyminen oli rakkautta ensisilmäyksellä ja minusta tuli elinikäinen fani tuolle bändille. 

Kohtaus missä Ashe lähtee moottoripyörällä ensimmäiselle retkelleen, taustalla pauhaa Filter-bändin musiikkia. Tuo on loistava kombinaatio kuvan ja äänen juhlaa.

Elokuvasta on monta eri versiota, joistalopullinen ei ollut Goyerin, eikö Popen visio. Studio vaati leikata elokuvasta monta kymmentä minuuttia pois ja muuntaa leffa muistuttamaan mahdollisimman paljon edellistä elokuvaa tehden siitä toisinnon. Se onkin yksi elokuvan heikkouksista ja haluaisin nähdä ohjaajan version jonain päivänä, mutta sitä tuskin tullaan näkemään.



Netissä liikkuu fanien leikkaamia versioita, jotk on kasattu poistetuista ja vaihtoehtoisista kohtauksista. Toinen synti on elokuvan lopputaistelu, joka on todella laimea ja CGI karmeaa. kolmas on se, että elokuvassa ei ole tarinaa nimeksikään, ja se onkin enempi unenomainen soljuva painajainen, jossa luonnonvoima tekee tehtävänsä, kuin näppärä tarina. Toisaalta oman pojan kuolema on mielestäni isompi panos, kuin rakkaan tyttöystävän.

Elokuva oli hitti ja myös sen soundtrack möi hyvin. Leffasta tehtin myös videopeli, jota tuli pelattua nuorena.

Siinä missä ensimmäinen elokuva on mahtava kulttiklassikko ja tietysti lempparini, tuntuu tämä elokuva henkilökohtaisemmalta, koska se on niin vihattu ja parjattu, että saan pitää tämän aivan omana suosikkinani, muista katsojista välittämättä. Näin tämän juuri oikeaan aikaan, jolloin olin kaikille vaikutteille altis ja tällainen minusta nyt tuli.  Ei mahda mitään.  Vikoineenkin edelleen huippuleffa. sanotte, mitä sanotte. Tämän jälkeen tulleet jatko-osat eivät olleet enää juurikaan mistään kotoisin. Salvation oli vielä ihan ok, mutta sen jälkeen tullutta en pidä enää edes oikeana The Crow-elokuvana. Laitan tämän leffan milloin tahansa soittimeen mieluummin, kuin vaikka nykyiset Marvel-pläjäykset. 

"Life is just a dream on the way to death" - Sarah

- Kai Kumpulainen 23.1.2021

Iggyn tatuointi, joka esittää kahta demonia, mutta muuntautuu korpin näköiseksi riippuen katsojasta.

Sarahin tatuoinnit

Sarjakuvasovitus

Alkuperäinen juliste

promokuva

Fanitaidetta