Zeek Earl ja Chris Caldwell julkaisivat vuonna 2014 lyhytelokuvan nimeltä Prospect. Koska lyhäri oli sen verran toimiva tapaus, päättivät he tehdä siitä kokopitkän elokuvan. Elokuvaa on kehuttu kovasti kaikilta osapuolilta, jotka ovat sen nähneet. Olihan se itsekkin vihdoinkin todistettava, millaisesta mestariteoksesta on kyse. Nappasin blu-rayn Pienestä Leffakaupasta ja pistin sen pyörimään. Tässä fiilikset... Prospect (2018) Elokuva kertoo työläisluokan isästä (Jay Duplass), sekä tyttärestä (Sophie Thatcher), jotka matkustavat syrjäiselle muukalaiskuulle tavoitteena rikastua. Kuun ilmakehä on myrkyllistä, mutta isä on tehnyt diilin kuuhun piilotetuista jalokivistä. Kuun erämaassa kiertelee muitakin hahmoja, omat tarpeet mielessään. Työkeikka muuttuu pian selviytymistaisteluksi isän törmätessä mieheen nimeltä Ezra (Pedro Pascal) ja tämän apuriin "Numero kakkoseen"(Luke Pitzrick). Ensiksi pitää mainita elokuvan visuaalinen ilme, joka on hyvin persoonallinen. Avaruusalukset

  90-luvun alussa Tim Burton oli synkkien satujensa kanssa ohjaajana aivan kuninkaan asemassa, ainakin meikäläiselle, mutta yksi elokuva sekoitti pahasti pakkaa, eikä siitä edes aina meinaa muistaa, että se on Burtonin tuotos. Kyseessä on 60-luvun Topps-keräilykortti sarjaan pohjautuva, 50-luvun b-elokuville kumartava kauhukomedia, joka omaa satiirinkin aineksiakin. Ihmeellisintä elokuvassa on sen castaus, joka pursuaa 90-luvun kuumimpia näyttelijöitä, toisensa jälkeen. Burtonin elokuvaksi sen tunnistaa absurdista huumorista ja Danny Elfmanin musiikeista. Kyseessä on tietenkin Mars Attacks!, vuodelta 1996. Oli aika ottaa elokuva katseluun pitkästä aikaa. Vaikka olen aina pitänyt tästä, niin jokin tässä myös mättää, mutta mikä? Ack, ack, ack! Mars Attacks! (1996) Amerikan johto huomaa, että maan päälle on laskeutumassa joukko pölykapseleita muistuttavia lentäviä lautasia, ilmeisesti marsista. Selvää ei ole, ovatko he tulossa rauhallisin aikein, mutta amerikkalaiset, Presidenttiä, myöte

Alien Vs Predator kakkonen nauttii melko huonosta maineesta ja taitaa ollakkin vihatuin osa molempien monstereiden filmografioissa, mutta jostain syystä sen synkkä, brutaali ja lohduton meininki on vedonnut aina meikäläiseen. Olenkin katsonut tämän osan useita kertoja. Jotain siinä konstailemattomassa mätössä viehättää. Elokuvataiteena se ei ole kovin kaksinen merkkiteos, mutta alien/predator-mässäilynä se keskittyy siihen "itseensä" mukavan intensiivisesti. Nyt kun Disney plussaan on lisätty hyvälaatuinen ja valoisampi transferi elokuvasta, ei sen aiemmin parjattu ylitummuuskaan vaivaa ja ekaa kertaa pääsee näkemään oikein kunnolla näitä mahtavia praktikaaliefektejä. Ajattelinkin kirjoittaa tähän hieman pohdintoja, miksi viihdyn tämän lytätyn teoksen kanssa niin hyvin. Teksti sisältää spoilereita . Aliens vs. Predator: Requiem (AVP2, 2007) Tarina jatkuu suoraan edellisen osan lopusta (Alien vs Predator). Predatorien alus on viemässä "Scar"-predatorin ruumista ja yh