Mars Attacks! (1996)

 
90-luvun alussa Tim Burton oli synkkien satujensa kanssa ohjaajana aivan kuninkaan asemassa, ainakin meikäläiselle, mutta yksi elokuva sekoitti pahasti pakkaa, eikä siitä edes aina meinaa muistaa, että se on Burtonin tuotos. Kyseessä on 60-luvun Topps-keräilykortti sarjaan pohjautuva, 50-luvun b-elokuville kumartava kauhukomedia, joka omaa satiirinkin aineksiakin. Ihmeellisintä elokuvassa on sen castaus, joka pursuaa 90-luvun kuumimpia näyttelijöitä, toisensa jälkeen. Burtonin elokuvaksi sen tunnistaa absurdista huumorista ja Danny Elfmanin musiikeista. Kyseessä on tietenkin Mars Attacks!, vuodelta 1996. Oli aika ottaa elokuva katseluun pitkästä aikaa. Vaikka olen aina pitänyt tästä, niin jokin tässä myös mättää, mutta mikä? Ack, ack, ack!

Mars Attacks! (1996)

Amerikan johto huomaa, että maan päälle on laskeutumassa joukko pölykapseleita muistuttavia lentäviä lautasia, ilmeisesti marsista. Selvää ei ole, ovatko he tulossa rauhallisin aikein, mutta amerikkalaiset, Presidenttiä, myöten ovat suuna päänä ottamassa heitä vastaan...

Ensimmäisenä pitää mainita elokuvan uskomaton roolitus. Leffa pursuaa toinen toistaan tunnetumpia, pieniä ja suuria näyttelijöitä. Onkin uskomatonta, kuinka monta päänäyttelijäksi kelpaavaa on tähän saatu.



Suurimpana näistä näyttelijöistä pidän legensaarista Jack Nicholsonia, joka tekee tuplaroolin elokuvassa, sekä Amerikan Presidenttinä ja huijari-cowboynä. Tämä hämmensi minua nuorena ja ihmettelin, että onko presidentillä salainen kaksoiselämä. Ei ollut. Ilmeisesti Nicholsonin kaltaisesta supernäyttelijästä oli otettava kaikki irti. Olihan hän näytelly aiemminkin Burtonin Batman elokuvassa Jokeria, joten tuttu mies Burtonille.



Presidentin vaimoa näyttelee myöskin iso nimi, eli Glenn Close. Hän on saanut uransa aikana kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Hänet on saanut kaikki seuraavat palkinnot kolmasti: Emmy, Tony ja Golden Globe.

Toinen hahmo, joka on näytellyt Burtonin Batman elokuvassa, on tietenkin Danny DeVito, joka tekee kunnon kohellus roolin tässä elokuvassa, mutta jää muuten melko taka-allalle. Hippinä mukana Annette Bening (American Beauty).

80-luvun yksi kovimmista koomikoista, eli Martin Short tekee myös melko ison roolin, vaikkakin tällä kertaa hän ei ole sympaattinen pikkumies, vaan enemmänkin vastenmielinen liero, joka havittelee prostituoituja valkoiseen taloon seurakseen. Eli aika erilainen roolitus, mitä mieheltä ollaan totuttu näkemään.

Tuon ajan James Bondina tunnettu Pierce Brosnan esittelee komedia taitojaan kuivakkana, mutta komeana professorina. Brosnania on aina mukava nähdä.



Sinkkuelämää-sarjasta parhaiten tuttu Sarah Jessica Parker on mukana pimbona toimittajana, joka on naimisissa itse Michael J. Foxin kanssa, vaikka flirttaileekin Brosnanille koko leffan ajan. Tämä olikin valitettavasti Foxin viimeinen fyysinen rooli elokuvamaailmassa. 



Willie Garson vilahtaa leffassa myös ja hänkin on yksi sinkkuelämän vakiokasvoista.

Amerikan armeijan johtavia henkilöitä esittävät sotahullu Rod Steiger ja säntillisempi Paul Winfield (Wrath of Khan). Molemmat hyvinkin tuttuja naamoja useista elokuvista.

Mukana on myös selkeä kulttihahmo, eli "Walesin tiikeri" Tom Jones! Tomppa vetää klassikkobiisinsä "it's not unusual", mistä tulikin tämän elokuvan myötä yksi suosikkibiisejäni herralta. Biisi jää pahasti soimaan päähän, aina kun tämän elokuvan katselee.

Lopulliseksi sankariksi elokuvassa nousee altavastaaja, jota näyttelee Lukas Haas. Hänen sympaattisena mummonaan toimii Sylvia Sidney (Beetlejuice). Hänen isäänsä taas näyttelee myöskin legendaarinen punaniska Joe Don Baker. Äidin roolissa on O-Lan Jones (Saksikäsi Edward). Ja sotahullua punaniskaveljeä esittää, kukas muu kuin itse Jack Black. Jack Black oli tuohon aikaan vielä aika tuntematon nouseva tähti, jota nähtiin kumminkin isojen blockbustereiden pienissä sivurooleissa. Täytyy myöntää, etten muistanut miehen esittävän tätä hahmoa.



Toinen mitä en muistanut, on se, että todella nuori Natalie Portman on Lukas Haasin kanssa miltei pääosassa tässä elokuvassa. Portman oli lähinnä tuttu Leon-elokuvasta tuohon aikaan, mutta en vielä ysärillä osannut yhdistää häntä samaksi henkilöksi. Portman jatkoikin sci-fi teemalla sitten myöhemmin Star Warsin parissa ja nykyään Thor-elokuvissa.

Yksi leffan sympaattisimmista hahmoista on amerikalaisen jalkapallon pelaaja Jim Brown, joka esittää  Byron Williamsia.

Jackie Browninakin tunnettu legendaarinen Blaxploitaatio-näyttelijä Pam Grier on myös elokuvassa Jim Brownin vaimona. Tätäkään en enää muistanut, mikä olikin positiivinen yllätys.

Pulmusista tuttu koomikko Christina Applegate vilahtelee myös pitkin elokuvaa. Hän tyytyy olemaan Jack Blackin pimbona tyttöystävänä. Myös muita kuuluisuuksia ja tuttuja hahmoja vilahtelee pitkin leffaa, mutta jätän sen bongailun katsojille, muuten tästä listasta tulee sietämättömän pitkä. Selkeästi kaikki julkimot ovat tuohon aikaan halunneet naamansa tähän elokuvaan, jostain syystä.

Elokuvan roolituksia seuratessani huomasin yhden asian, miksei elokuvaa tule katsottua kovinkaan usein. Suurin osa hahmoista on todella vastenmielisiä ja ärsyttäviä. Tämä on toki tarkoituksellista satiirin kannalta, mutta koska hahmoja on niin paljon, niin päällimmäisenä jää mieleen suuri kasa kusipäitä ja vasta loppusuoralla nähdään niitä symppiksiä hetken aikaa.

Visuaalisesti elokuva ei ole Burtonin parhaasta päästä. Burton loistaa parhaimmillaan synkissä ja painajaismaisissa maisemissa, kun taas tämä elokuva on äärimmäisen värikäs ja muovinen. Se nojaakin äärimmäisen paljon 50-60-luvun b-sci-fiin ja kauhuun. Varsinkin marssilaisten kaikki alukset ja välineet ovat suoraan tuolta ajalta lainattuja. Harmikseni huomasin, että vanha CGI oli vanhentunut melko pahasti. Vhs-ajan pehmeällä kuvalla CGI uppoutui kuvaan paremmin ja marssilaiset aluksineen näyttivät vain muovisilta, mutta aidommilta.



Nyt UHD-aikakaudella CGI näyttää vain alkukantaiselta, eikä uppoa kuvaan kovinkaan aidosti. Leffa olisikin huomattavasti parempi, jos marssilaiset olisi luotu praktikaaliefekteillä ja alukset pienoismailleilla. Ymmärrän, että tuo tietokone-animointi tekniikka oli 90-luvun lopulla erittäin upean näköistä ja toimi kuin väärä raha, mutta se ei ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin ja näyttää halvalta väärällä tavalla. Aidoissa nukeissa on sentään jotakin viihdearvoa aina. Ainakin meikäläiselle. Marsilaisten design on kyllä huvittava, siitä pisteet.

Alkuperäinen korttisarja oli todella brutaalia teurastusta. Olisikin ollut jännä nähdä elokuvasta versio, joska olisi lähtenyt tosissaan tuolle k-18 linjalle. Nythän kyseessä on vain k-12 tapaus.

Musiikit elokuvassa ovat jälleen loistavat. Kiitos siitä mestari Danny Elfmanille, joka loistaa juuri tällaisissa sävellyksissä parhaiten. Musiikit tuovat sitä kieroa tunnelmaa, muuten niin värikkääseen ja hassun näköiseen maailmaan. Hyvää ristiriitaa siis. Ja aiemmin mainitsemani Tom Jones toimii myös.

Mars Attacks! on kunnianosoitus vanhoille b-tieteiselokuville. Sen pohjautuminen keräilykortteihin on yhtä älytön idea, kuin koko elokuva. Elokuvaan on haettu satiiria ja sen huumori on erittäin absurdia. 90-luvulla ufo-buumi oli kuumimmillaan, joten leffa tekee selvää parodiaa aiheesta ja aikansa mega-elokuvista, kuten Independence Daystä. Vaikka leffassa on mieletön castaus, tuntuvat hahmot melko vastenmielisiltä. Koska elokuva on minulle hyvin nostalginen, on sen katsominen minulle varmasti viihdyttävämpää, kuin henkilölle, joka katsoo leffan aivan uusin silmin. Burtonin filmografiassa se on melko outolintu, vaikka sen Burton-leffaksi lopulta tunnistaakin. Leffa yrittää olla ehkä liikaakin tarkoituksellinen kultti-elokuva, joksi se kyllä lopulta on muotoutunutkin. Suositellaan absurdien ja omituisten elokuvien ystäville... Tai jos haluat nähdä Tom Jonesin syöttävän peuroja kallioilla. Burtonin elokuvien faneille se saattaa jäädä sinne häntäpäähän Apinoiden planeetan kanssa, vaikka kyllä tällekkin löytyy faninsa. Leffa löytyy tällä hetkellä HBO Maxilta.

- Kai Kumpulainen 28.8.2022

Alkuperäinen Topps keräilykorttikorttisarja 60-luvulta: