Indiana Jones on minulle yksi tärkeimmistä lapsuuden elokuvasankareista, kuten varmasti muillekkin saman ikäpolven ihmisille. Legendaarinen hahmo, jolle olisi riittänyt kolme täydellistä seikkailuelokuvaa. Kun kuulin, että vielä olisi viides elokuva tulossa, niin aluksi ajatus nauratti 80-vuotiaasta Indystä ja olinkin aika varautunein mielin, koska mielessä kävi edellinen Kristallikallon valtakunta ja sen ongelmat. Kun lopulta näin elokuvateattereissa trailerin, sai sen musiikki ja tunnelma itseni sen verran liikuttuneeseen tilaan, että ajattelin sittenkin antaa mahdollisuuden tälle viidennelle osalle. Ostin lipun päivänäytökseen ja kävin katsomassa leffan pois, mutta kuinka kävikään... Indiana Jones And The Dial of Destiny (2023) Elokuva alkaa tunnelmaltaan hieman irralisella takaumakohtauksella, joka tuntuu joltain superkalliilta fanifilmiltä. Se on oikeastaan elokuvan kiinnostavin osio. Kuin kaikki Indiana Jones kliseet olisi kerätty yhteen lyhytelokuvaan. Tässä osiossa Ford oli nu

"Pako New Yorkista" ja "Mad Max-asfalttisoturin" vanavedessä Italialaiset b-elokuvaohjaajat suosivat 70-80-luvun taitteessa tätä post-apocalyptista tyyliä ja tuottivat useita ripoff-leffoja aiheesta. Yksi näistä lajin kirkkaimmista edustajista on vuoden 1983 "I Predatori di Atlantide" , joka tunnetaan suomessa nimellä Atlantiksen kostajat. Muualla maailmassa elokuvalla onkin useita nimiä, kuten The Atlantis Interceptors, Atlantis Inferno ja Raiders of Atlantis, ilmeisesti sen mukaan, halutaanko kosiskella enempi Indiana Jones-faneja, vai Mad Maxin ystäviä. Elokuvan on ohjannut exploitaatio-ohjaaja Ruggero Deodato , joka tunnetaan parhaiten kohua herättäneestä kulttileffasta "Cannibal Holocaust". Jos leffa ei ole jostain syystä levynä hallussa, sen voi tarkistaa nyt mm. Netflixistä. I Predatori di Atlantide (Atlantiksen kostajat, 1983) On vuosi 1994. Kaksi vietnaminveteraania Mike (Christopher Connelly) ja Washington (Tony King) suorittavat kidnap