Firewalker (1986)

80-luvulla Indiana Jones-elokuvasarja oli niin iso hitti, että se sai tietenkin jäljittelijöitä ja ripoffeja vinon pinon seurakseen. Räikeimpinä näistä olivat varmaankin Cannonin Quatermain-leffat ja Vihreän timantin metsästys jatko-osineen. Cannon films varmaan ajatteli, että jos laittaa Chuck Norriksen pääosaan indy-tyyliseen seikkailuun, on kyseessä on tuplavoitto. Tiedä häntä, mutta vuonna 1986 ilmestyi ratkiriemukas köyhänmiehen Indy nimeltä Firewalker - Tulijalka. Tätä eeppistä seikkailupätkää meikäläinen lähti katselemaan sunnuntai päivän ratoksi.

Firewalker (1986) 

Firewalker (1986) on amerikkalainen seikkailukomedia, jossa pääosissa ovat Chuck Norris ja Louis Gossett Jr. Elokuvan ohjasi J. Lee Thompson, ja sen tyyli muistuttaa kasariklassikoita, kuten Indiana Jones -sarjaa, mutta hieman kömpelömmällä lähestymistavalla. Tarina seuraa kahta epäonnista aarteenetsijää, Max Donigania (Chuck Norris) ja Leo Porteria (Louis Gossett Jr.), jotka saavat tehtäväkseen etsiä kulta-aarretta. Kaksikon matka on täynnä vaaroja, mystisiä tapahtumia ja villiä toimintaa, joka tuo elokuvaan kevyen, humoristisen sävyn.

Elokuvan vahvuuksiin kuuluu erityisesti pääkaksikon välinen kemia. Norris ja Gossett Jr. ovat selvästi elokuvan kantavat voimat, ja heidän kepeä sanailunsa ja ystävyyssuhteensa tekee elokuvasta hauskaa katsottavaa, vaikka käsikirjoitus ja juoni ovatkin ajoittain ennalta-arvattavia. Tästä buddy-asetelmasta tulee hieman mieleen esim. Tappava ase-elokuvat. Juoni on täynnä seikkailun kliseitä, ja vaikka tämä tuo mukaan tiettyä naivia viehätystä, se voi myös tuntua hieman liiankin tutulta. Paikoitellen tarinan tempo hidastuu, ja osa huumorista on varsin kulunutta, mikä voi tuntua nykykatsojan näkökulmasta vanhentuneelta.

Myös elokuvan arvot ja maailma on melko vanhentunutta. Esim. etelä-amerikkalainen alkuperäiskansa on kuvattu villi-ihmisinä, joita voi surutta tappaa, koska ne ovat automaattisesti vaarallisia. Ainut älyllinen poppamiesmäinen hahmo, jolle voi puhua järkeä, on hänkin lopulta pahat mielessä. Nämä "villi-ihmiset" kuolevat myös huvittavilla keinoilla kuten minuuttikaupalla luolassa kimpoilevaan luotiin yms. Myös kaikki elokuvan meksikolaiset ovat kuvattu häijyinä pahiksina, joilla baarissa ei ole muuta tekemistä, kuin käydä kimppuun. Niitä pitää tietenkin vetää kierrepotkulla vastapalloon. Tässä on siis perinteinen äijä-baaritappelu, mikä päättyy siihen, että sankarit poistuvat hymyssä suin hakattuaan koko baarin. 

Myös Chuck itse on epäilyttävän näköinen viiskymppinen setämies, joka viiksineen kiskoo koko ajan viskiä ja sikaria ja liehittelee parikymppistä Melody Andersonia. 

Tämä kaikki vanhanliiton meininki huvittaa minua suuresti ja se lisää elokuvan nostalgista viihdyttävyyttä. Tahattomalta komiikaltakaan ei voi välttyä.

Jotta elokuva olisi mahdollisimman Indy-henkinen, on siihen palkattu Chuckin hyvänpäivän tutuksi myös John Rhys-Davies. Davieksen rooli on miltei identtinen Jonesissa nähtyyn rooliin. fedzi vaan puuttuu.

Elokuvan pahiksena nähdään Predatorista tuttu macho-inkkari Sonny Landham. 

Visuaalisesti Firewalker on tyypillinen 80-luvun seikkailuelokuva. Sen maisemat ja toimintakohtaukset ovat riemastuttavia ja luovat elokuvan kevytmielistä tunnelmaa. Myös Gary Changin musiikkiraita tukee hyvin seikkailuhenkistä ilmapiiriä. Firewalker on viihdyttävä katsaus kasarikulttuuriin ja kevyisiin seikkailuelokuviin, mutta nykyaikana se jää laadullisesti varsin keskinkertaiseksi. Se sopii erityisesti nostalgian ystäville ja niille, jotka arvostavat kevyttä toimintaseikkailua. Chuck Norris-faneille se on pakkokatsottavaa. Myös Cannon filmsin tuotosten ystäville se on nannaa.

Leffassa pääosanäyttelijöiden välillä on hyvä kemia ja 80-luvun visuaalinen charmikkuus. Elokuvan arvot ovat vanhentuneet, mutta jos ne osaa ottaa huumorilla, lisää se leffan viihdyttävyyttä.

- Kai Kumpulainen 3.11.2024

Juliste:

Itselläni on tällainen 101 Filmsin julkaisema Blu-ray