Indiana Jones And The Dial of Destiny (2023)

Indiana Jones on minulle yksi tärkeimmistä lapsuuden elokuvasankareista, kuten varmasti muillekkin saman ikäpolven ihmisille. Legendaarinen hahmo, jolle olisi riittänyt kolme täydellistä seikkailuelokuvaa. Kun kuulin, että vielä olisi viides elokuva tulossa, niin aluksi ajatus nauratti 80-vuotiaasta Indystä ja olinkin aika varautunein mielin, koska mielessä kävi edellinen Kristallikallon valtakunta ja sen ongelmat. Kun lopulta näin elokuvateattereissa trailerin, sai sen musiikki ja tunnelma itseni sen verran liikuttuneeseen tilaan, että ajattelin sittenkin antaa mahdollisuuden tälle viidennelle osalle. Ostin lipun päivänäytökseen ja kävin katsomassa leffan pois, mutta kuinka kävikään...

Indiana Jones And The Dial of Destiny (2023)

Elokuva alkaa tunnelmaltaan hieman irralisella takaumakohtauksella, joka tuntuu joltain superkalliilta fanifilmiltä. Se on oikeastaan elokuvan kiinnostavin osio. Kuin kaikki Indiana Jones kliseet olisi kerätty yhteen lyhytelokuvaan. Tässä osiossa Ford oli nuorennettu  yli 30 vuotta nuoremmaksi. Nuorennus olikin onnistunut todella upeasti ja Ford näytti siltä, kuin olisi oikeasti nuorena näyttelemässä roolia. Minulla menikin koko alkukohtaus vähän ohi koska tuijotin herpaantumatta Fordin kasvoja etsien kuumeisesti CGI-virheitä. Deepfeikki oli onnistunut, eikä niitä juurikaan löytynyt, mutta ongelmaksi syntyi se, että nuoren indyn seuraaminen tuntui jotenkin väärältä, koska tiesi kokoajan, että hän ei ole todellinen. Tai olisin halunnut, että Ford olisi vieläkin tuon ikäinen, enkä haluaisi nähdä ollenkaan sitä senioria hetken päästä. En tiedä haluaako kukaan idoliensa vanhenevan.

Elokuvan maailma tuntuu jokseenkin erilaiselta, mihin Indiana Joneseissa on totuttu. Toki tässä eletään myöhemmässä ajassa, joka on aivan erilainen kuin 30-luku, mutta koska leffa heittelee Indy-kliseitä pitkin matkaa, niin ne eivät tunnu sulautuvan tähän vakavaan ja harmaaseen maailmaan kovinkaan hyvin, vaan tuntuvat joko irrallisilta ja pakotetuilta. Huumoriakin saattoi olla mukana, mutta yksikään vitsi ei osunut meikäläiseen.

Näyttelijöistä sen verran, että jostain syystä en tuntenut, että vanhan Fordin näyttelemä hahmo olisi itse Indiana Jones, edes silloin kun tämä puki hatun ja takin päällensä. Jossain vaiheessa havahduin, kun Indy toteaa "juoneensa Kalin verta", että ai niin, tämän pitäisi olla sama mies, joka seikkaili Tuomion temppelissä. Jotenkin tämän elokuvan maailma ei sovi samaan maailmaan vanhojen leffojen kanssa. Muutenkin Indyn hahmoa kohdellaan kaltoin ja tietty kunnioituksen ja ylistyksen puute puuttuu kokonaan.

Samoin Antonio Banderaksen hahmoa kohdellaan todella huonosti. Olin aluksi innoissani nähdessäni Banderaksen pitkästä aikaa kankaalla. Kun huomasin, että mihin homma menee, olin todella pettynyt. Mies olisi todella hyvä lisä leffaan, koska hänkin on tehnyt Zorron kaltaisia seikkailuelokuvia, mutta nyt homma jäi torsoksi.Ihme, että hänet on kumminkin laitettu yhteen julisteeseenkin etualalle.

Pelkäsin aluksi, että Phoebe Waller-Bridge on uusi naispuolinen Indiana Jones, ja suorittaa pääosaa leffassa. Hän onneksi pysyy sopivasti taka-alalla ja antaa tilaa Fordille. Jostain syystä pidin tämän nenäkkyyttä leffassa hieman ärsyttävänä. Luulen, että nainen on jossain toisenlaisessa elokuvassa oikein mainio. Sidekickinä Phoebella on Shortroundia muistuttava poika, jota esittää Ethann Isidore.

Boyd Holbrook oli todella hyvä pahis, mutta jäi valitettavasti pahasti Mads Mikkelsenin varjoon, joka oli se todellinen pääpahis. Boyd on leffassa niin julma ja tunteeton, että hän yksin tuo vaarantunteen leffaan.

Mads Mikkelsen on taas aina hyvä kaikessa mitä hän tekee, mutta nyt tuntuu että miehestä ei oteta kaikkea potentiaalia irti. Myös Boydin ja Mikkelsenin kohtalo lopussa on hyvin epätyydyttävä. Ai niin, myös Mikkelsen on nuorennettu alkukohtauksessa, mutta ei läheskään niin hyvin, kuin Ford.

Shaunette Renée Wilsonin hahmo on mielenkiintoinen ja juuri, kun aloin kiinnostua hahmosta tiputetaan se pois kuvioista. Joku voisi haukkua hahmoa Woke-kiintiöksi. Siinä mielessä hahmoa, ei ainakaan kohdella kovinkaan hyvin.

Lopussa nähtävä finaali "tietyssä paikassa" on mielestäni liikaa Indy-leffalle. Yleensä Indyissä vihjaillaan yliluonnollisilla tapahtumilla ja paikoilla, mutta niitä ei koskaan näytetä liikaa, tai niillä ei mässäillä. Nyt mentiin vihjailun kanssa reilusti yli ja asiaa hierottiin katsojan naamaan.

Kaiken paasauksen jälkeen koitan koota tähän myös positiivisia asioita. Elokuva on onneksi akuismaisen tyylikäs, eikä ole lähdetty tekemään toimitakomediaa kieliposkessa, saati pöljää parodiaa. Nuorennettu Indy oli vaikuttava näky, mikä toimi loistavasti. Elokuvan viimeiset minuutit olivat todella tunteellisia ja allekirjoittunutkin liikuttui kovasti. Voisi sanoa, että loppu oli hyvä. Olisin toivonut, että olisin tuntenut yhtä vahvoja tunteita pitkin leffaa.

James Mangold on ohjannut elokuvan. Pidän hänen Logan elokuvaansa loistavana, mutta tätä voisi verrata ennemmin hänen Wolverine elokuvaansa.

Indiana Jones and The Dial of Destiny on melko harmaa ja tasapaksu tapaus, joka juuri ja juuri viihdyttää kestonsa verran, mutta kelloakin tuli vilkuiltua välillä. Ei se täysi susi ole, mutta ilmankin olisi pärjännyt. Ei se sentään ole samalla tavalla vihastuttavat tapaus, kuin vaikka täysin turha Matrix nelonen. Se ei vaan herättänyt tunteita suuntaan, eikä toiseenkaan, paitsi ihan viimeisten minuuttien aikana, jotka pelastivat paljon. Elokuvan voi hyvin odottaa ilmestyvän suoratoistoon. Itselleni ei ole kiire sitä katsoa uudelleen, enkä tiedä hommaanko edes hyllyyn täydellisen Indiana Jones trilogian vierelle. Voi olla, että pidän tästä myöhemmillä katselukerroilla enemmän, mutta tällä kertaa jäi valju maku suuhun.

...Ja miksei leffaa ole suomennettu "kohtalon kellotauluksi".

- Kai Kumpulainen 15.7.2023

Julistegalleria: