Katsottavien kauhuelokuvien pino oli kasvanut sen verta hulppeaksi, että ajattelin pyhittää lokakuun katsomalla pelkästään näitä katselujonossa olevia kauhuteoksia. Onhan nyt niin sanottu kauhukuu. Koska niitä on kertynyt sen verran paljon, en aio tehdä jokaisesta omaa arvostelua, vaan teen jokaisesta lyhyehkön arvion, tai esittelyn. Tässä seuraavat kuusi, joita on tullut katseltua.  Kauhukuu 2023 osa. 3 Halloween 2 (1981) En ole katsonut Halloween kakkosta sitten juniorivuosien, jolloin elokuvan loppu jätti meikäläiseen pienen kammotuksen. Kaikennäköiset elävältä palamiset olivat meikäläisen pahinta painajaista muksuna. Nyt aikaa on kulunut jo sen verran, että uudelleen katsominen oli jo paikallaan. Kakkonen alkaa suoraan siitä, mihin ykkönen jäi ja tuntuu loogiselta jatkumolta tähän kauhuklassikkoon. Alun tunnelma on hyvä ja ohjaaja Rick Rosenthal imitoi hienosti John Carpenterin luomaa Halloween tunnelmaa. Kun leffassa siirrytään sairaalamiljööseen, elokuva hieman lässähtää. Turhia

Bram Strokerin Dracula oli aikamoinen tapaus ilmestyessään. Ala-asteella ollessani, meidän piti valita pulpettiin kirja, jota lueskella tauoilla. Minä valitsin tietenkin Bram Strokerin Draculan, jonka kannessa komeili tuoreen elokuvan juliste. Sen verran jännittävältä kuva näytti. Samoihin aikoihin kaverini sai lahjaksi leffaan liittyvän lautapelin, jossa tuli c-kasetti mukana. Kasetilla oli mm. elokuvan musiikkia. Sehän piti kopsata itselle ja kuunnella kotona jännittyneenä tätä kauhumusiikkia. Kun vihdoin pääsin näkemään itse elokuvan, vaikutti se pienen pojan silmin hurjan modernilta ja pelottavalta versiolta aiheesta, josta olin tottunut näkemään vain kesyjä mustavalkoisia b-leffoja. Ehkä jopa sairaalta. Kolme vuotta myöhemmin tästä leffasta ilmestyi se Leslie Nielsenin tähdittämä Mel Brooks-parodia, jota tulikin katsottua useampaan kertaan, ja josta muodostui lopulta vahvemmat muistijäljet. Pitkään aikaan ei elokuvaa tullut kumminkaan katsottua, mutta vuosikymmeniä mielessä oli mi

2000-luvulla oli kovassa huudossa sekä Vampyyri-elokuvat, että Zombie-elokuvat. Joka puolelta pursusi molempia genrejä valtavirta-elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa. Yksi elokuva onnistui yhdistämään nämä kaksi kulunutta taruolentoa dystooppiseen maailmaan ja luomaan siitä persoonallisen näkemyksen aiheeseen, jopa niin, että elokuvaa muistellessa ei mielessä käy juurikaan vampyyrit, eikä zombiet, vaan sen muut lähtokohdat. Aikanaan pidin elokuvasta, mutta 15-vuotta meni katsoa se jälleen, joten nyt oli sen aika. Kyseessä on I Am Legend. I Am Legend (2007) Robert Neville (Smith) on luultavasti ainoa, kuolettavasta viruksesta hengissä selvinnyt ihminen maanpäällä. Hän asuu autioituneessa New Yorkissa koiransa Samin kanssa, kuunnellen päivisin Bob Marleytä ja vuokraten leffoja. Öisin hän koittaa keksiä ratkaisua virukseen ja samalla yrittää piiloutua mystisiltä otuksilta, jotka tulevat esille pimeän tullen....  Mielestäni elokuvassa on parasta sen alkupuolisko, jossa kuvataan Robert N