"Pako New Yorkista" ja "Mad Max-asfalttisoturin" vanavedessä Italialaiset b-elokuvaohjaajat suosivat 70-80-luvun taitteessa tätä post-apocalyptista tyyliä ja tuottivat useita ripoff-leffoja aiheesta. Yksi näistä lajin kirkkaimmista edustajista on vuoden 1983 "I Predatori di Atlantide" , joka tunnetaan suomessa nimellä Atlantiksen kostajat. Muualla maailmassa elokuvalla onkin useita nimiä, kuten The Atlantis Interceptors, Atlantis Inferno ja Raiders of Atlantis, ilmeisesti sen mukaan, halutaanko kosiskella enempi Indiana Jones-faneja, vai Mad Maxin ystäviä. Elokuvan on ohjannut exploitaatio-ohjaaja Ruggero Deodato , joka tunnetaan parhaiten kohua herättäneestä kulttileffasta "Cannibal Holocaust". Jos leffa ei ole jostain syystä levynä hallussa, sen voi tarkistaa nyt mm. Netflixistä. I Predatori di Atlantide (Atlantiksen kostajat, 1983) On vuosi 1994. Kaksi vietnaminveteraania Mike (Christopher Connelly) ja Washington (Tony King) suorittavat kidnap

Nuorena kollina olin kova fani David Cronenbergin body horror-elokuville, kuten "Scanners", "Fly" ja "Naked Lunch", mutta vaikka olen aina pitänyt miehen töistä, niin täytyy myöntää, että muutamia elokuvia 2007 vuodesta eteenpäin on jäänyt herralta näkemättä ja sen virheen ajattelin korjata tässä lähiaikoina. Nyt katseluun lähti siis vuoden 2012" Cosmopolis", joka body horrorin sijaan edustaa Cronenbergin nykylinjaa, eli draama-thrilleriä. Toki näissä uudemmissakin leffoissa on kaikkea kieroutunutta ja vääristynyttä, eikä Cosmopoliskaan tee siinä poikkeusta, mutta muuten elokuva on melko poikkeava, jos vertaa perinteiseen elokuvakerrontaan. Se on haastava elokuva, joka varmasti jakaa katsojat kahteen ryhmään. Itse olin katsomisen jälkeen tilassa, jossa ajattelin, että "en välttämättä katso tätä enää koskaan" ja  "pitäisikö laittaa heti uudestaan pyörimään". Se on yleensä hyvän Cronenberg leffan merkki. Mutta mistä on kyse...

The Spirit saattaa olla yksi vihatuimmista sarjiselokuvista, mutta itselleni se on ollut sellainen "Guilty pleasure" alusta asti. Eli ymmärrän, miksei monikaan siitä pidä, mutta se tarjoilee minulle tarpeeksi paljon viihdyttäviä asioita, jotta voin katsoa läpi sormien ne asiat, jotka eivät toimi. Sarjakuvaleffana kyseessä on siis minulle enempi The Phantomin kaltainen teos, kuin The Dark Knightin , jos ymmärrätte. Osasyy leffan fanitukseen on varmasti siinä, että nuorempana tuli luettua paljon The Spirit-sarjakuvia kirjastossa ja Mustanaamio-lehden sivuilla. Toinen syy täytyy olla siinä, miten se muistuttaa suosikkisarjiselokuvaani Sin Cityä ja kolmas on varmasti siinä miten yliampuva ja "over-the-top" Samuel L. Jacksonin hahmo Octopus on tässä leffassa. Leffa on myös visuaalisesti kiehtovan näköinen ja paikoin silmäkarkkia. The Spirit myös ilmestyi hyvään aikaan, kun sarjisleffoja ei ollut vielä markkinoilla pilvin pimein. Pitkän tauon jälkeen oli aika ottaa leffa

  90-luvun alussa Tim Burton oli synkkien satujensa kanssa ohjaajana aivan kuninkaan asemassa, ainakin meikäläiselle, mutta yksi elokuva sekoitti pahasti pakkaa, eikä siitä edes aina meinaa muistaa, että se on Burtonin tuotos. Kyseessä on 60-luvun Topps-keräilykortti sarjaan pohjautuva, 50-luvun b-elokuville kumartava kauhukomedia, joka omaa satiirinkin aineksiakin. Ihmeellisintä elokuvassa on sen castaus, joka pursuaa 90-luvun kuumimpia näyttelijöitä, toisensa jälkeen. Burtonin elokuvaksi sen tunnistaa absurdista huumorista ja Danny Elfmanin musiikeista. Kyseessä on tietenkin Mars Attacks!, vuodelta 1996. Oli aika ottaa elokuva katseluun pitkästä aikaa. Vaikka olen aina pitänyt tästä, niin jokin tässä myös mättää, mutta mikä? Ack, ack, ack! Mars Attacks! (1996) Amerikan johto huomaa, että maan päälle on laskeutumassa joukko pölykapseleita muistuttavia lentäviä lautasia, ilmeisesti marsista. Selvää ei ole, ovatko he tulossa rauhallisin aikein, mutta amerikkalaiset, Presidenttiä, myöte