Pikkupoikana Tarzan oli tietysti kova juttu. Isän kanssa katseltiin Weissmullerin mustavalkoisia Tarzan-elokuvia, kirjastosta lainattiin Burroughsin kirjoja ja ostelin divarista 80-luvun Tarzan-sarjakuvia. Myös kasarileluja tuli haalittua. Metsissä leikittiin Tarzan-leikkejä. Ainut mikä puuttui, oli aiheeseen sopiva Tarzan-elokuva, johon perustaa leikkinsä. Sellainen mikä olisi tuore ja minun sukupolvelle suunnattu teos. Sellainen lopulta löytyikin, mutta lapsen silmin se oli kummallisen tylsä ja vakava. Sitä kumminkin katsottiin, vaikka siitä puuttui naivi seikkailu ja viihteellisyys. Kyseessä on Hugh Hudsonin (Chariots of Fire) ohjaama brittiläinen draama Greystoke: The Legend of Tarzan, Lord of the Apes (1984). Pääosaa, eli John Claytonia esittää suosikkinäyttelijäni Christopher Lambert . Elokuva hakee Tarzanin legendaan realistisempaa lähestymistapaa ja itse Tarzanin nimeä ei mainitä kertaakaan. Reilu 30 vuotta siihen meni, ennen kuin palasin tämän nostalgisen elokuvan pariin,...

Mikäpä elokuva puhuttelisi paremmin näin isänpäivänä, kuin Mikko Niskasen Kahdeksan Surmanluotia . Vuosia tuo suomalaisen elokuvan merkkiteos on ollut meikäläisen katsomislistalla, mutta viisituntiselle spektaakkelille ei ole meinannut löytyä aikaa. Nyt kun löysin Yle Areenasta Martin Scorsesen johtaman säätiön The Film Foundation rahoittaman, 35 mm -filmikopiolle restauroidun version, niin ajattelin että nyt olisi otollinen hetki katsella tämä ajaton teos. Oliko teos kaiken kuulemani hehkutuksen arvoinen. No vastaan heti, että oli. Alta voitte lukea, että miksi. Kahdeksan Surmanluotia (1972) Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) on suomalaisen elokuvan klassikko, joka on harvinaisen intensiivinen ja realistinen kuvaukseltaan. Elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin Pihtiputaalla talvella 1969 tapahtuneeseen verityöhön, jossa juovuksissa riehunut pienviljelijä Tauno Pasanen ampui neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Elokuvassa päähahmon nimi tosin on Pasi Ojala. Elokuva s...

Jokeri kakkone oli yksi vuoden odotetuimmista elokuvista silläkin uhalla, että ensimmäinen osa ei olisi kaivannut jatko-osaa missään nimessä. Myöskin ajatus musikaalista herätti ristiriitaisia tunteita. Elokuva oli kumminkin nähtävä ensi-iltaviikonloppuna ja meninkin sen heti katsomaan kun pääsin. Olihan ensimmäinen osa aivan loistava. Teatterista päästyäni oli fiilikset aika ristiriitaiset. En ollut pettynyt pahasti, mutta mitään riemunkiljahduksiakaan ei päässyt . Leffa pyöri mielessä vielä seuraavana aamuna, niin päätin siitä vähän kirjoitella. Joker: Folie à Deux (2024) Ensimmäinen pieni pettymyksen tunne tuli siitä, kun Jokeri oli palannut surkeaksi ihmisraunioksi Arthur Fleckiksi takaisin. Kun kerran oli saavutettu se mielipuolinen vapaus oli harmillista, että oli palattu nollapisteeseen. Arthur Fleck virui Arkhamin mielisairaalassa ja vielä pahimmassa siivessä, odottaen oikeuden käyntiään. Kun Arthur tapaa toisen hullun, Leen, herää hän jälleen henkiin pikkuhiljaa... Aiemmin pel...

Muistan kun 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa oli meilläpäin "coolia" ja "jännittävää" katsoa aikansa huume-elokuvia. Trainspottingista tämä trendi taisi lähteä ja sen jälkeen tuli useita huumemaailman kuvauksia, kuten Kids , Fear and Loathing in Las Vegas , Pusher -trilogia jne... Suurimmasta osasta näistä tuli meikäläisen suosikkipätkiä. Trendi alkoi lopulta hiipua ja viimeisimpänä elokuvana muistan katsoneeni ruotsalaisen black metal-yhtye Bathoryn rumpalin, Jonas Åkerlundin ohjaaman esikoisteoksen Spun . Varsin nimekkäillä näyttelijöillä varustettu pieni huumesekoilu oli varsin mieleenpainuva. Spun tarkoittaa sitä, että liiallisen metamfetamiini käytön takia ihminen luulee saavansa valtavasti aikaiseksi  asioita, mutta oikeasti mitään järkevää ei synny. Pyörät pyörii, mutta kulkuneuvo ei liiku. Siltä tämä elokuvakin vaikuttaa ja siitä tässä kuvauksessa on varmasti kysekkin. Löysin elokuvan vuosien jälkeen kirpparilta, nappasin mukaani ja katselinkin samoite...