Kahdeksan Surmanluotia (1972)

Mikäpä elokuva puhuttelisi paremmin näin isänpäivänä, kuin Mikko Niskasen Kahdeksan Surmanluotia. Vuosia tuo suomalaisen elokuvan merkkiteos on ollut meikäläisen katsomislistalla, mutta viisituntiselle spektaakkelille ei ole meinannut löytyä aikaa. Nyt kun löysin Yle Areenasta Martin Scorsesen johtaman säätiön The Film Foundation rahoittaman, 35 mm -filmikopiolle restauroidun version, niin ajattelin että nyt olisi otollinen hetki katsella tämä ajaton teos. Oliko teos kaiken kuulemani hehkutuksen arvoinen. No vastaan heti, että oli. Alta voitte lukea, että miksi.

Kahdeksan Surmanluotia (1972)

Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) on suomalaisen elokuvan klassikko, joka on harvinaisen intensiivinen ja realistinen kuvaukseltaan. Elokuva perustuu todellisiin tapahtumiin Pihtiputaalla talvella 1969 tapahtuneeseen verityöhön, jossa juovuksissa riehunut pienviljelijä Tauno Pasanen ampui neljä häntä pidättämään tullutta poliisia. Elokuvassa päähahmon nimi tosin on Pasi Ojala. Elokuva seuraa Pasin elämää köyhyyden, alkoholiongelman ja epätoivon keskellä, mikä johtaa edellä mainittuun  väkivaltaiseen ja traagiseen lopputulokseen.

Elokuva tuo esille 1970-luvun suomalaisen maaseudun ja yhteiskunnalliset ongelmat: köyhyyden, työttömyyden ja alkoholinkäytön. Mustavalkoisuus korostaa elokuvan synkkää ja toivotonta ilmapiiriä. Vaikka kerronta on hidastempoista ja jopa dokumenttielokuvaa muistuttavaa, on se myös intensiivistä ja tempaa mukaansa. Kuvassa näkyvät tapahtumat ovat todella aidon tuntuisia ja välillä tuntuu katsovansa oikeita ihmisiä työssään ja vapaa-ajalla. Kaikista hahmoista myös välittää, eikä kenellekkään haluaisi tapahtuvan mitään pahaa.

Itse Mikko Niskasen, joka hoitaa ohjaamisen lisäksi Pasin roolin, näyttely on vertaansa vailla. Mies todella uppoaa rooliinsa ja Pasi tuntuu aidolta ihmiseltä. Niskanen uppoutui jopa niin syvälle rooliin, että ennen loppukohtausta hän valvoi viikon, juoden samalla pontikkaa. Kuvausryhmä oli ollut aidosti peloissaan, kun Niskanen oli heilunut kiväärin kanssa sekavassa tilassa. Oli siinä luodit viuhunut vähän liiankin läheltä.

Elokuva ymmärtää Pasin hahmoa täydellisesti, kuinka hyvä perheen isä ja kova työmies lipuu kohti epätoivoa ja kurimusta, vaikka hän kaikkensa yrittäisi. Sekä kuinka viina vie hyvänkin miehen mennessään. On todella hankalaa katsoa, kun välillä Pasin tilanne paranee ja suhde lapsiin syvenee, kunnes taas mennään.



Mielestäni elokuvan loppuhuipennus on hienosti kuvattu, koska surmilla ei niinkään mässäillä, vaan ne näytetään melko aidontuntuisesti Pasin kuvakulmasta ja jätetään paljon katsojan mielikuvituksen varaan.

Useat hahmot tuntuvat niin aidoilta, että niiden on pakko olla pikkukylän aitoja ihmisiä. Toki tietenkin oikeita näyttelijöitä on useita ja he tekevät kaikki valtavan hyvää työtä. Esimerkiksi Paavo Pentikäinen Pasin kaverina Reiskana ja Tarja-Tuulikki Tarsala Pasin vaimona tekevät loistavat roolisuoritukset.

Tarina kertoo, että:

"Kahdeksan surmanluodin restauroinnin rahoituksesta vastasi enimmiltä osin Peter Von Baghin ystävän, ohjaajalegenda Martin Scorsesen johtama säätiö The Film Foundation, jonka World Cinema Project -hanke huolehtii arvokkaiden elokuvien restauroinnista ja säilyttämisestä jälkipolville.

Vuosi Von Baghin kuoleman jälkeen Scorsese kirjoitti Ylen silloiselle toimitusjohtajalle kirjeen, jossa lupasi säätiön maksavan 2/3 restauraatiosta, jos suomalasiet tahot maksavat loput.

Hanke ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen, ennen kuin Von Baghin läheiset ystävät ottivat asian omakseen. Kun rahoitus lopulta järjestyi myös Suomessa, pääsi Kahdeksan surmanluotia ensimmäiseksi World Cinema Projectin toteuttamaksi pohjoismaiseksi hankkeeksi.

Elokuvan restauroinnin toteutuksessa olivat mukana myös Suomen Yleisradio Oy, Fiction Finland ry sekä italialainen Fondazione Cineteca di Bologna. Hankkeen ansiosta Mikko Niskasen suomalainen klassikko on nyt saatavilla huippulaatuisena 4K-versiona nykykatsojille​​​​​​​​. 

Historian kirjat mainitsevat myös:

Presidentti Urho Kekkonen halusi katsoa yli viisituntisen tv-elokuvan Niskasen kanssa yksityisnäytöksenä. Myös tapahtumien esikuva Tauno Pasanen hyväksyi Niskasen tulkinnan.

Peter Von Bagh kertoo:

”Se oli valtava kansallinen ilmiö, ja siksi se oli lopulta Niskaselle vaikea pala. Kun on ensin vähän poljettuna ja sitten kiepsahtaa palvotuksi, ei kukaan kestä sitä psyykkisesti. Vasta Ajolähtö-elokuvaa tehdessään hän oli taas täysin jaloillaan, ja se valmistui kymmenen vuotta Surmanluotien jälkeen”, von Bagh sanoo. Hän uskoo, että ihmiselle ei välttämättä ole hyväksi tehdä mestariteosta jo keski-iässä.

”Mestariteoksen jälkeen ei voi olla kuin lievästi tyytymätön kaikkeen.” 

Säveltäjä Erkki Ertaman säveltämä musiikki elokuvassa on mainiota. Päällimmäisenä itselleni kolahti veikeät munniharpun pompottelevat sävelet. Muutenkin tuollainen 70-lukuinen musiikki toimii allekirjoittaneelle mainiosti.

Mikko Niskasen Kahdeksan Surmanluotia on viisituntinen, ajaton mestariteos, joka tempaisee mukaansa ja pitää kiinni penkissä kohti vääjäämätöntä loppuansa. Vaikka kesto on pitkä, kuva mustavalkoinen ja aihe synkkä, ei sen katsominen ole ollenkaan haastavaa, päin vastoin. Se on selkeästi yksi parhaista suomalaisista elokuvista ja suosittelen sen katsomaan ainakin kerran eläessään.

- Kai Kumpulainen 10.11.2024

"– Mollisoinnun viehätys tulee jo siitä, kun äitiyspakkauksessa on mukana kahdeksan surmanluotia." - Kaarle Viikate, Viikate-yhtye

Juliste

Promokuva