Kaikki muistaa 90-luvulta Coolion Gangsta's Paradise biisin ja elokuvan, jolla kappale nousi hititksi, eli Michelle Pheifferin näyttelemän Dangerous Minds - Levottomat sielut . Elokuvassahan opettaja joutuu käyttämään ovelia keinoja saadakseen ghettokoulun luokkalaiset kiinnostumaaan opiskelusta gangstailun ja pahuuksien puuhailun sijaan. Pari vuotta myöhemmin tuli Samuel L. Jacksonin tähdittämä elokuva, jossa oli sama idea, mutta tällä kertaa möyrittiin sellaisessa epätoivon suossa, että Levottomat sielut oli aivan lastenleikkiä näihin ganstereihin verrattuna. Jos Dangerous minds oli enempi opettavainen nuorisoelokuva, niin tämä leffa oli aikuisille suunnattu inhorealistinen totuus samasta aiheesta, jossa ei onnellinen loppu ollut oletettavissa. Kyseessä on Kevin Reynoldsin (Waterworld) ohjaama draamaelokuva One Eight Seven (187-koodi murhalle), vuodelta 1997. Elokuvan tarinan on kirjoittanut opettaja, jonka omiin ja tuttavien omakohtaisiin tapahtumiin tarina perustuu.   One

Nuorena poikana yksi suurimmista vaikuttajista elokuvamaailmassa oli James O'Barrin sarjakuvaan perustuva The Crow elokuva. Sen visuaalinen tyyli vaikutti leffamakuuni vuosikymmeniksi, samoin sen soundtrackillä kuultavat yhtyeet muodostuivat suosikkiyhtyeiksini suurimmaksi osaksi. Yhtä suurena vaikuttajana toimi elokuvan jatko-osa The Crow: City of angels, jonka visuaalinen ilotulitus oli ehkä jopa enemmän minulle tärkeä ja jonka soundtrackin bändit muodostuivat vielä tärkeämmiksi yhtyeiksi, joita kuuntelen vielä tänäkin päivänä. Molempien elokuvien synkkä maailma oli juuri sitä, mitä olisin toivonut myöhemmiltä sarjakuvaelokuvilta, mutta sitä ei yhtä komesti koskaan enää toteutunut ja siksi nämä elokuvat ovat jääneet yhdeksi tärkeimmistä elokuvista nuoruudestani. Kuulin vasta vuosikymmeniä myöhemmin internet ajan koittaessa, että Kakkososaa ei pidetty kovinkaan hyvänä elokuvana. Pitkään ihmettelin, että miksi ja ajattelin, että se johtuu vain siitä, koska siinä ei ollut enää Brand

  Yksi suosikki elokuvagenreistäni on tieteiskauhu. Varsinkin ensimmäisen alienin tyylinen selviytymiskauhu. Myös kaikenlaiset androidit ja ihmisrobotit ovat oikein tervetullut lisä. Tälle genrelle varsinkin 90-luku on tuonut valtavasti loistavia nimikkeitä, joista osan olen nähnyt aiemmin ja osan olen bongannut vasta myöhemmin genreä tutkimalla. On aina piristävää löytää uusia näkemättömiä kulttileffoja 80- ja 90-luvulta. Kirjailijoista taas lemppareihini kuuluu Philip K. Dick (Blade Runner, Total Recall, Minority Report) . Myös Screamers pohjautuu Philip K. Dickin kirjaan ja sen lisäksi vastaa kaikkea sitä mitä aiemmin mainitsin.  Screamersin olin nähnyt aiemmin aikana jolloin vuokrattiin vielä videokasetteja ja  muistikuvat olivat erittäin positiiviset. Pääosassa komeili kahdesta lempparielokuvastani Robocopista ja Leviathanista tuttu Peter Weller . Nyt vihdoin 26-vuotta myöhemmin pääsin katsomaan, että millaisesta klassikosta olikaan kyse. Vaan oliko aika päässyt hieman syömään s

Yhtenä päivänä bongasin Prisman leffahyllystä mielenkiintoisen kannen. Kannessa komeili Ruusun ajasta tutun Katja Kiurun kasvot. Tutkittuani koteloa hetken, se kertoi, että kyseessä on yksi harvoja suomalaisia toimintaelokuvia . Elokuva sijoittuu tulevaisuuteen jonkinlaiseen pre-dystooppiseen Suomeen, mutta selkeästi ainakin elokuvan alussa ollaan 90-luvun alun maisemissa. Elokuvan kansi luetteli useita hienoja suomalaisia näyttelijöitä, joten olihan tämä hankittava ja nähtävä. On aina piristävää löytää unholaan painuneita suomalaisia genre-elokuvia, joita ei ole vielä nähnyt. Mutta millainen se olikaan... Routasydän (1993) Elämme lähitulevaisuudessa, jossa Suomen liityttyä Euroopan yhteisöön, hallitsematon pakolaisvirta on romahduttanut talouden. Entinen yliopiston opettaja Aaro (Mats Längbackka), yrittää selviytyä uudessa maailmassa kahden lapsensa kanssa. Entinen lukutoukka ja aseistakieltäytyjä, joutuu muuttamaan itsensä kovaksi tappajaksi pelastaakseen perheensä ja matkan varrella