Meinasin ensiksi kirjoittaa leffateatterissa katsomastani uudesta Mission Impossiblesta , mutta koska illalla vielä katselin kotiteatterissa sen verran mehukkaan elokuvan, niin päädyinkin kertomaan äijäfantasian ilosanomaa. Olin bongannut elokuvan aiemmin Episodin suosituksesta, jonka otsikko meni näin: Tänään tv:ssä: ”Uskomattoman rasistinen ja naisvihamielinen toimintaelokuva” – Tälle vuoden 2010 äijäfantasialle riittää yksi tähti. Aiemmin en ollut antanut leffalle mitään huomiota, mutta kun sitä noin radikaalisti mainostetaan, niin kyllähän siinä uteliaisuus kasvaa. Varsinkin, kun leffa tuli sopivasti vastaan Jyväskylän videodivarissa, niin nappasin sen pinon päälle. Elokuvan on ohjannut loistavan Taken (2008) elokuvan ohjaaja Pierre Morel ja kirjoittanut itse Luc Besson . Pääosassa machoilee John Travolta . Oli aika todistaa tätä toksisen maskuliinisuuden ylitse pursuavaa riemuvoittoa.  From Paris With Love (2010) James Reese on Pariisissa asuva C.I.A:n märkäkorva-agentti, joka

Kun   Elokuvaprojektori-kanavan   Timo Laakso järjestää näytöksiä henkilökohtaisessa teatterissaan Kino Laaksossa, niin sitä ei parane missään nimessä missata, sillä tarjolla on aina kovaakin kovempia pätkiä ja sivistäviä harvinaisuuksia mainstreamin ulkopuolelta. Siksi siis painoin kaasun pohjaan ja ampaisin kohti näytös-iltaa. Mukana katsomossa oli vakiovieras, eli Leffabunkkerin Ville . Tällä kertaa esityslistalla oli enemmän ja vähemmän roskaisia elokuvia 80- ja 90-luvulta. Elokuvaprojektori esittää: Robot Holocaust (1987), Programmed to Kill (1987), Project Shadowchaser (1992) Miesten mietteet leffoista voi tarkistaa alla olevalta videolta: Jos video ei jostain syystä näy, voit tarkistaa sen youtuben sivuilta osoitteesta:  https://www.youtube.com/watch?v=2jFI45hfaxY Linkki Elokuvat: 1. Robot Holocaust (1987) 2. Programmed to Kill (1987) 3. Project Shadowchaser (1992) Elokuvaprojektorin saateteksti: Projekti: tehdä videoyhteenvetoja kaikista tämän vuoden kuluessa katsomistani eloku

Ranskalainen ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tunnetaan ehkä parhaiten elokuvistaan Amélie (2001) ja Delicatessen (1991) . Kuulun luultavasti niihin harvoihin, jotka 90-luvun lopulla tykästyivät Alien resurrectioniin sen visuaalisen ulkoasun takia. Jean-Pierre Jeunetin luoma likaisen vihreä ja hieman taiteellinen visio iski nuoreen Kaitsuun, kuin nyrkki silmään. Se olikin ensikosketukseni Jeunetin elokuviin. Vaikka Alien nelonen on ajan saatossa menettänyt hohtoaan muilta osa-alueilta, ei se johdu elokuvan visuaalisesta puolesta. Terry Gilliamin 12 apinaa ja Brazil kuuluvat suurimpiin suosikkeihini edelleen. Näillä eväillä lähdin katsomaan Jeunetin The City of Lost Childreniä (1995), jonka olin viimeksi nähnyt 27 vuotta sitten, mutta mielikuvissa oli sitä samaa visuaalista herkkua, mitä Gilliamin leffat edustavat. Oli aika syöksyä tuohon kummaliseen satuun, joka yhdistelee erilaisia genrejä sekalaiseksi sopaksi ja maustaa keitoksen nyrkillisellä Steampunkia. Jeunetin lisäksi elokuvan toi

Indiana Jones on minulle yksi tärkeimmistä lapsuuden elokuvasankareista, kuten varmasti muillekkin saman ikäpolven ihmisille. Legendaarinen hahmo, jolle olisi riittänyt kolme täydellistä seikkailuelokuvaa. Kun kuulin, että vielä olisi viides elokuva tulossa, niin aluksi ajatus nauratti 80-vuotiaasta Indystä ja olinkin aika varautunein mielin, koska mielessä kävi edellinen Kristallikallon valtakunta ja sen ongelmat. Kun lopulta näin elokuvateattereissa trailerin, sai sen musiikki ja tunnelma itseni sen verran liikuttuneeseen tilaan, että ajattelin sittenkin antaa mahdollisuuden tälle viidennelle osalle. Ostin lipun päivänäytökseen ja kävin katsomassa leffan pois, mutta kuinka kävikään... Indiana Jones And The Dial of Destiny (2023) Elokuva alkaa tunnelmaltaan hieman irralisella takaumakohtauksella, joka tuntuu joltain superkalliilta fanifilmiltä. Se on oikeastaan elokuvan kiinnostavin osio. Kuin kaikki Indiana Jones kliseet olisi kerätty yhteen lyhytelokuvaan. Tässä osiossa Ford oli nu

Parhaina videovuokrausaikoina 90-luvun puolessa välissä tuli napattua kauhuosastolta mm. sellaisia nimikkeitä, kuin Maissilapset 1,2,3,4 ja 5. Mielenkiintoisen nimen lisäksi valintaan vaikutti Stephen Kingin nimi, koska hänen kirjojaan oli tullut lueskeltua aiemmin jonkin verran. Muut sarjan osat olivat 90-luvun tuotoksia, mutta ensimmäinen osa oli ehtaa kasaria. Se onkin tunnelmaltaan näistä parhain, vaikka ei ehkä pelottavin. Elokuvan jo Legendaarinen käännöskukkanen jäi elämään vuosikymmeniksi kaveripiiriini. "He Who Walks Behind the Rows" oli suomennettu "Hän, joka kulkee vakojen välissä". Tälle lauseelle on tullut naureskeltua vielä tänäkin päivänä. Päätin kääntää katseltavien elokuvien listan ylösalaisin ja nostaa sen pohjalta elokuvan esiin, jonka listan mukaan tulisin katsomaan vasta vuosien päästä. Tämä oli Children of the Corn, vuodelta (1984) Children of The Corn (1984) Pienessä kylässä maissipellot ovat kuivumassa kasaan kuumuuden takia. Eräänä päivänä