Dead Fish (2005) Katselin takavuosien lempparileffani Dead Fishin (2005) uudelleen. Olin tuohon aikaan hyvin perso näille rikoskomedioille, joita esim. Guy Ritchie ja Coenin veljekset puskivat ulos Tarantinon vanavedessä. Dead Fish edustaa juuri tuota genreäm, mutta yrittää olla vieläkin nokkelampi ja oudompi. Outo se kyllä on, mutta koska ohjaajana toimii joku mainosvideoiden ohjaaja, on elokuva melko sekava ja yhdentekevä. Mitä pidemmälle tarinassa mennään sen sekavammaksi ja turhaksi juoni osoittautuu. Tietääkö kukaan mitä tässä edes yritetään. Ainakaan näyttelijöiden tasosta leffan kehnous ei ole kiinni. Tässä on Gary Oldman, Robert Carlyle, Kevin McNally, Terence Stamp, Karel Roden ja Billy Zane , eli aikas huippu porukka kasassa. Muistan, että 2005 pidin tästä oikein paljon ja katsoin useita kertoja. Nyt en enää tiedä miksi tästä pidin. Ehkä kuvassa näkyvien ärsykkeiden takia ja muka coolin menon. Soundtarckistä plussaa. Sen ovat luoneet itse dubin kummisedät Groove A

Vuoden 1978 Superman oli merkkitapaus. Se oli ensimmäinen ison budjetin sarjakuvaan perustuva supersankari blockbuster. Se sai myös ihmiset uskomaan, että ihminen voi lentää (kuten mainoslause kuului). Itsekkin katsoin sen alle kouluikäisenä useita kertoja (kunnes Burtonin Batman vei sydämen), joten hyvin nostalgisesta tapauksesta on kyse. Kun muutama vuosi sitten youtubessa tuli vastaan clippi nimeltä: "Luthor lures Superman into a trap | Superman (3 Hour TV Version)" , olin aivan myyty. Elokuvasta olisi saatavilla versio, joka sisälsi mahtavaa supermies-toimintaa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt 35 vuoden aikana. Kolmen tunnin ja kahdeksan minuutin kestollaan tämä kauan kadoksissa ollut versio olisi noin 45 minuuttia pidempi, kuin aiemmin näkemäni versio. Tämä versio on nähty USA:n tv:ssä kerran tai pari joskus 80-luvulla, eikä siihen ole aiemmin päässyt käsiksi juuri mistään. Tilasin siis blu-rayn samantien ja kypsyttelin sitä hyllyssä vielä pari vuotta, kunnes tässä lo

Vaikka olenkin kova Christopher Nolan fani, eikä hän ole mielestäni tehnyt yhtään huonoa elokuvaa, olin vähän kahdenvaiheilla menenkö ihan teattereihin asti katsomaan hänen uuden megaelokuvansa Oppenheimerin. Juutalaisen fyysikon elämäkertaelokuva ei ole kaikkein houkuttelevampia aiheita meikäläiselle. Silti, kun hype löi päällensä lujaa päätin luottaa Nolaniin jälleen kerran ja mennä sokkona katsomaan tätä 3 tuntista eeposta. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä katsomaan Barbieta . No ehkä se sitten myöhemmin. Oppenheimer (2023) Elokuva kertoo Julius Robert Oppenheimerista, joka kehitti atomipommin. Sen enempää en spoilaa. Visuaalisesti elokuva on jumalaisen hyvän näköinen. Koska cgi:tä ei ole käytetty ollenkaan, tulee se kestämään aikaa vielä vuosikymmenien ajan. Eniten kaikkia kiinnostaa leffassa tietenkin se atomipommin räjäytys. Se oli upean ja aidon näköinen. Teatterissa meinasi lähteä tukka päästä ja sukat jaloista, kun ämyrit tuuttas painetta tuohon kohtaukseen. Siksi tämä on

Meinasin ensiksi kirjoittaa leffateatterissa katsomastani uudesta Mission Impossiblesta , mutta koska illalla vielä katselin kotiteatterissa sen verran mehukkaan elokuvan, niin päädyinkin kertomaan äijäfantasian ilosanomaa. Olin bongannut elokuvan aiemmin Episodin suosituksesta, jonka otsikko meni näin: Tänään tv:ssä: ”Uskomattoman rasistinen ja naisvihamielinen toimintaelokuva” – Tälle vuoden 2010 äijäfantasialle riittää yksi tähti. Aiemmin en ollut antanut leffalle mitään huomiota, mutta kun sitä noin radikaalisti mainostetaan, niin kyllähän siinä uteliaisuus kasvaa. Varsinkin, kun leffa tuli sopivasti vastaan Jyväskylän videodivarissa, niin nappasin sen pinon päälle. Elokuvan on ohjannut loistavan Taken (2008) elokuvan ohjaaja Pierre Morel ja kirjoittanut itse Luc Besson . Pääosassa machoilee John Travolta . Oli aika todistaa tätä toksisen maskuliinisuuden ylitse pursuavaa riemuvoittoa.  From Paris With Love (2010) James Reese on Pariisissa asuva C.I.A:n märkäkorva-agentti, joka

Kun   Elokuvaprojektori-kanavan   Timo Laakso järjestää näytöksiä henkilökohtaisessa teatterissaan Kino Laaksossa, niin sitä ei parane missään nimessä missata, sillä tarjolla on aina kovaakin kovempia pätkiä ja sivistäviä harvinaisuuksia mainstreamin ulkopuolelta. Siksi siis painoin kaasun pohjaan ja ampaisin kohti näytös-iltaa. Mukana katsomossa oli vakiovieras, eli Leffabunkkerin Ville . Tällä kertaa esityslistalla oli enemmän ja vähemmän roskaisia elokuvia 80- ja 90-luvulta. Elokuvaprojektori esittää: Robot Holocaust (1987), Programmed to Kill (1987), Project Shadowchaser (1992) Miesten mietteet leffoista voi tarkistaa alla olevalta videolta: Jos video ei jostain syystä näy, voit tarkistaa sen youtuben sivuilta osoitteesta:  https://www.youtube.com/watch?v=2jFI45hfaxY Linkki Elokuvat: 1. Robot Holocaust (1987) 2. Programmed to Kill (1987) 3. Project Shadowchaser (1992) Elokuvaprojektorin saateteksti: Projekti: tehdä videoyhteenvetoja kaikista tämän vuoden kuluessa katsomistani eloku

Ranskalainen ohjaaja Jean-Pierre Jeunet tunnetaan ehkä parhaiten elokuvistaan Amélie (2001) ja Delicatessen (1991) . Kuulun luultavasti niihin harvoihin, jotka 90-luvun lopulla tykästyivät Alien resurrectioniin sen visuaalisen ulkoasun takia. Jean-Pierre Jeunetin luoma likaisen vihreä ja hieman taiteellinen visio iski nuoreen Kaitsuun, kuin nyrkki silmään. Se olikin ensikosketukseni Jeunetin elokuviin. Vaikka Alien nelonen on ajan saatossa menettänyt hohtoaan muilta osa-alueilta, ei se johdu elokuvan visuaalisesta puolesta. Terry Gilliamin 12 apinaa ja Brazil kuuluvat suurimpiin suosikkeihini edelleen. Näillä eväillä lähdin katsomaan Jeunetin The City of Lost Childreniä (1995), jonka olin viimeksi nähnyt 27 vuotta sitten, mutta mielikuvissa oli sitä samaa visuaalista herkkua, mitä Gilliamin leffat edustavat. Oli aika syöksyä tuohon kummaliseen satuun, joka yhdistelee erilaisia genrejä sekalaiseksi sopaksi ja maustaa keitoksen nyrkillisellä Steampunkia. Jeunetin lisäksi elokuvan toi