Kun  Elokuvaprojektori-kanavan  Timo Laakso järjestää näytöksiä henkilökohtaisessa teatterissaan Kino Laaksossa, niin sitä ei parane missään nimessä missata, sillä tarjolla on aina kovaakin kovempia pätkiä ja sivistäviä harvinaisuuksia mainstreamin ulkopuolelta. Siksi siis painoin kaasun pohjaan ja ampaisin kohti näytös-iltaa. Mukana katsomossa oli vakiovieras, eli  Leffabunkkerin Ville . Elokuvaprojektori esittää: Yllätysteema! (kolme yllätyselokuvaa) Tällä kertaa Timo oli luonut yllätysleffaillan, joka sisälsi kolme yllätyselokuvaa. Kaikkia elokuvia yhdisti jokin yhdistävä teema ja meidän tuli keksiä mikä se on. Elokuvien välissä kuvasimme tuntemuksia videolle ja tämä video päätyi Timo Laakson Youtube-kanava Elokuvaprojektorin jaksoon  36: KATSOTUT ELOKUVAT 2023 | OSA-26. Yllätyselokuvat ja yhdistävän teeman voi tarkistaa alla olevalta videolta: Jos video ei jostain syystä näy, voit tarkistaa sen youtuben sivuilta osoitteesta:  https://www.youtube.com/watch?v=fONQWThQZBc Linkki Eloku

The Void (2016) kiinnosteli minua jo melko tuoreeltaan vuonna 2017. Traileri ja kuvat elokuvasta näyttivät todella mielenkiintoisilta. Siitä asti se onkin ollut katseltavien leffojen jonossa, mutta yllättävän kauan siinä meni, ennen kuin pääsin sen lopulta katsomaan. No parempi myöhään. Tämä joukkorahoituksella toteutettu kanadalainen elokuva yhdistelee Lovecraftia 80-luvun kauhuelokuviin ja näyttää upealta ottaen huomioon sen pienen budjetin. Mutta lunastiko se vuosien odotuksen... The Void (2016) Elokuva kertoo joukosta satunnaisia ihmisiä, jotka päätyvät saarretuksi sairaalaan, mystisen huppupäisen kultin uhatessa heitä rakennuksen ulkopuolella, mutta mitä sairaalan sisukset pitävätkään sisällään... Leffa ei aikaile ja toiminta alkaa välittömästi, kun filmi pärähtää pyörimään. Mielenkiinto kiinnittyy heti alussa nähtävään melkoisen tylyyn meininkiin. Parasta on, kun katsoja ei tiedä yhtään sen enempää, kuin hahmotkaan ja voi samastua heidän "mitä helvettiä täällä tapahtuu"

Täytyy myöntää, että en ole mikään kauhuelokuvien suurkuluttaja, mutta on niitäkin välillä mukava katsella. Siksi katsottavien kauhuelokuvien pinoni on kasvanut melko korkeaksi. Ajattelin, että pyhitän lokakuun katsomalla pelkästään näitä katselujonossa olevia kauhuteoksia. Onhan nyt niin sanottu kauhukuu. Koska niitä on kertynyt sen verran paljon, en aio tehdä jokaisesta omaa arvostelua, vaan teen jokaisesta lyhyehkön arvion, tai esittelyn. Tässä ensimmäiset kolme, jota on tullut katseltua. Extrana kauhusarjan jakso joka kaipaa mielestäni suurempaa huomiota. Lisää seuraa myöhemmin... Kauhukuu 2023 osa.1. Alligator (1980) Alligator on hyvin 70-lukuisen oloinen creature feature, jonka veikkaisin tulleen Tappajahain suosion vanavedessä. Tunnelma elokuvassa on mainio, vaikka se ei selkeästi ota itseään turhan vakavasti. Näyttelijät ovat hyviä, joista pääosaa esittävä Robert Foster (Jackie Brown) vallan mainio. Myös Michael V. Gazzo ja legendaarinen Henry SIlva ovat mainitsemisen arvoisia.

80-luvulla, kun Teini-ikäiset ninja kilpikonnat olivat kovassa nosteessa, tehtiin lelusarjasta tietenkin halpoja bootleg figuureita, mutta kuka olisi uskonut, että noista halpiskopioista tehtäisiin ihan oikea elokuva. Etelä-Koreassa tämä taito taidettiin ja ennen oikeaa amerikkalaista Turtles elokuvaa, olivat nohevat korealaiset tehneet oman versionsa vuotta ennen. Koska tekijöillä ei ollut oikeastaan mitään hajua, mistä alkuperäisissa leluissa oli kyse, tulivat elokuvan turtlesit avaruudesta avaruusaluksella (vähän niinkuin Michael Bay suunnitteli omaan versioonsa 25 vuotta myöhemmin). Elokuvan nimi ei tietenkään ollut Teenage Mutant Ninja Turtles, vaan Japanissa olleen jättirobotti trendin mukaisesti leffa nimettiin Our Friend, Power 5. Miten sekopäinen tämä sillisalaatti olikaan, sitä lähden tähän purkamaan nyt. Our Friend Power 5 (1989) Elokuva kertoo avaruudessa elävästä kilpikonnamaisesta alienrodusta, joka syöksyy aluksineen maanpäälle paetessaan rottamaista "Hai jengiä&quo

Ei ole salaisuus, että tykkään katsella myös kotimaisia elokuvia, varsinkin vanhempia sellaisia. Tähän Osa syy johtuu varmasti siitä, että muksuna meillä oli kotona kasetilla muutamia suomalaisia leffoja nauhoitettuna tv:stä. Näitä muutamaa klassikko kappaletta itsekseni pyöritin koneessa tuomaan seuraa ja ääntä tyhjään huusholliin, kun vanhemmat olivat töissä. Yksi näistä tiuhaan katselluista elokuvista oli Arto Paasilinnan kirjaan perustuva Onnellinen mies (1979). Enhän minä tästä muksuna ymmärtänyt paljoa, muuta kuin hulvattoman meiningin ja leppoisan tunnelman. Vasta vanhempana katsellessani tätä uusiksi useita kertoja vuosikymmenien varrella, leffan nerokkuus alkoi aueta. Voikin sanoa, että olen kasvanut tämän elokuvan parissa ja se on aina ollut läsnä. Tässä vaiheessa muistan leffasta jo kaikki vuorosanat ulkoa. Päähenkilö Siltainsinööri Akseli Jaatinen on hahmona ikoninen. Katsoin elokuvan jälleen kerran äitini kanssa ja tunsin pakottavaa tarvetta kirjoittaa siitä tänne blogiini