9-10-vuoden iässä tuli lueskeltua erittäin jännittävää Kalma-sarjakuvalehteä, jossa DC-comics julkaisi pelottavampia Vertigo-tarinoitaan. Lehden sivuilla nähtiin mm. Neil Gaimanin luoman Sandmanin, Constantinen ja Swamp Thingin karmaisevia seikkailuita. Sandmanin unenomaisten tarinoiden lukeminen jatkui myös myöhemmällä iällä vuosi kausia. Kiitos siitä paikalliskirjaston laadukkaan aikuistensarjakuvaosaston. Sandmanin tarinat olivat sen verran kiehtovia, että melkein kolmekymmentä vuotta odottelin varovaisesti elokuva-adaptaatiota. Nyt, kuin varkain, Netflix julkaisi yllättätyksekseni sarjakuvaan pohjautuvan sarjan. Olin hieman täpinöissäni, mutta koska odotus oli kasvanut niin pitkäaikaiseksi, en uskaltanut olla liian innoissani, ettei tule valtavaa pettymystä... mutta tuliko se silti? The Sandman (Season 1, 2022) Itse sarjakuvassa ei ollut varsinaista jatkuvaa juonta, vaan se koostui erillisistä episodeista ja unenomaisista kauhutarinoista, joissa unien valtias, Morfeus kyläili. Kos

  MonsteVerse on pikkuhiljaa laajentunut jo neljään mammuttiseen osaansa, mutta ajattelin palata sarjan kakkososaan, joka onkin selkeä suosikkini näistä. Siinä, missä sarjan eka Godzilla-elokuva oli tarpeettoman synkkä ja totinen ja jälkimmäisten olessa jo täysin aivot narikkaan-viihdettä, on tämä osa onnistunut sekoitus nykyajan blockbusterviihdettä, vanhaa seikkailuhenkeä, survival kauhua ja nättiä visuaalisuutta, hyvistä näyttelijöistä puhumattakaan. Ajattelin käydä hieman tarkemmin läpi, miksi elokuva toimii parhaiten näistä minulle. Kong: Skull Island (2017) Vuonna 1973 Monarch-yhtiön William "Bill" Randa (John Goodman) lähtee tutkimaan mystistä Kallo-saarta, mukanaan Jäljittäjä (Tom Hiddleston), Journalisti (Brie Larson), tutkijoita, sekä armeijan tuki. Räjäytellessään saarella seismisiä tutkimuspommeja, joutuvat joukkio tuntemattoman hyökkäyksen kohteeksi... Visuaalisesti elokuva on aikalaisekseen komean näköinen. Yksittäisiä kuvia on mietitty tarkasti ja osittain elok

Elokuvaprojektori esittää: Danger: Diabolik (1968) Elokuvaprojektori nimistä youtube-kanavaa pitävä Timo Laakso kutsui allekirjoittaneen ja Leffabunkkerista tutun Ville Vesterin eeppiseen elokuvailtaan päämajaansa. Timo olikin rakentanut kotiinsa varsinaisen elokuvateatterin, joten leffoista nauttiminen olikin aivan maksimissaan isolta kankaalta ja huippuäänentoistolla. Ensimmäiseksi elokuvaksi tämä ammattitason elokuvaharrastaja ja guru oli valinnut todella mielenkiintoisen tapauksen, eli Dino De Laurentiisin tuottaman ja itse Mario Bavan ohjaaman italialaisen rikos/toiminta-elokuvan Danger: Diabolik (1968). Tätä en ollutkaan nähnyt aiemmin. Danger: Diabolik perustuu italialaiseen Diabolik sarjakuvaan, joka on saanut alkunsa vuonna 1962 ja sitä on ilmestynyt yli 800 julkaisua. Sarjakuvassa seikkailee Diabolik niminen antisankari ja mestarivaras, joka varastaa rikkailta, keinoja kaihtamatta. Vastassaan hänellä on Tarkastaja Ginko. Sarjakuva on Italian ykkösnimiä ja suunnattu aikuisille

Huomasin eilen Day Shift nimisen elokuvan kivunneen Netflixin katsotuimmaksi ja päätin kerrankin antaa mahdollisuuden tällaiselle leffalle, josta en ennalta tiedä mitään. Lyhyt esittely video, jossa Cowboy Snoop Dogg päästelee minigunilla porukkaa matalaksi sai sen verran myytyä, että oli pakko katsoa millaisesta leffasta oli kyse... Day Shift (2022) Jamie Foxx on Bud. Päivisin hän on uima-allassiivoja, sekä salaisen organisaation vampyyrinmetsästäjä. Hänen pitäisi saada kasaan 10000 dollaria lapsensa koulunkäyntiin ja hammashoitoon. Vampyyrien kulmahampaista saa mukavasti pimeää rahaa, mutta sen hankkiminen onkin työläämpi juttu. Tavallaan elokuvan idea on ottaa vanha kunnon buddycop asetelma, mutta vaihtaa kyttä-ammatin tilalle vampyyrinmetsästys ja sehän toimi ainakin mekäläiselle todella hyvin. Elokuvan toimintakohtaukset on todella näyttäviä ja hienosti koreografioitu. Mukana on paljon vaijereilla lentelyä, mikä kyllä toimii hyvin. Vampyyrien putoaminen pahannäköisesti niskoilleen

Alien Vs Predator kakkonen nauttii melko huonosta maineesta ja taitaa ollakkin vihatuin osa molempien monstereiden filmografioissa, mutta jostain syystä sen synkkä, brutaali ja lohduton meininki on vedonnut aina meikäläiseen. Olenkin katsonut tämän osan useita kertoja. Jotain siinä konstailemattomassa mätössä viehättää. Elokuvataiteena se ei ole kovin kaksinen merkkiteos, mutta alien/predator-mässäilynä se keskittyy siihen "itseensä" mukavan intensiivisesti. Nyt kun Disney plussaan on lisätty hyvälaatuinen ja valoisampi transferi elokuvasta, ei sen aiemmin parjattu ylitummuuskaan vaivaa ja ekaa kertaa pääsee näkemään oikein kunnolla näitä mahtavia praktikaaliefektejä. Ajattelinkin kirjoittaa tähän hieman pohdintoja, miksi viihdyn tämän lytätyn teoksen kanssa niin hyvin. Teksti sisältää spoilereita . Aliens vs. Predator: Requiem (AVP2, 2007) Tarina jatkuu suoraan edellisen osan lopusta (Alien vs Predator). Predatorien alus on viemässä "Scar"-predatorin ruumista ja yh