The Dark Crystal (1982)

Ala-aste ikäisenä oli mahtavaa, jos näki sattumalta jostain fantasiaelokuvia, joissa oli käytetty nukkeja ja animatronisia praktikaaliefektejä tyyliin labyrinth tai päättymätön tarina. Niissä oli oma taikansa ja ei oltu kuultukkaan mistään cgi:stä. Silloin olisi ollut hienoa nähdä elokuva, jonka katsoin tänään vasta ensimmäistä kertaa eläessäni. Jostain syystä tämä ei tullut koskaan vastaan aiemmin. Kyse on nukkemestari Jim Hensonin ja Frank Ozin (star warsin yoda) ohjaamasta kulttiklassikosta The Dark Crystal, 1982.

Tänä vuonna 37 vuotta täyttävä nukke-fantasia on huikean näköinen kokemus. Jim Henson on luonut mielettömät määrät yksityiskohtaisia nukkeja ja animatronisia hahmoja tätä elokuvaa varten. Myös lavasteet ovat hienoa katseltavaa kaikkine yksityiskohtineen. Puolet elokuvan ajasta meni ihastellessa yksityiskohtia ja hahmoja. Se oli melko helppoa koska juoni on aika simppeli ja elokuva nykyaikaan verrattuna hidastempoinen.

Elokuva on myös yllättävän synkkä ja creepy näin lasten leffaksi, mutta se oli ajan henki muutenkin silloin. Jostain syystä kasarilla kaikki lapset piti traumatisoida lasten ohjelmilla.

Ei elokuva kaiken visuaalisen loistonsa kanssa kumminkaan virheetön ole. Juoni on hieman laahaava ja todellista seikkailun tuntua ei synny. Päähahmo Jen on köppösimmän ja nukeimman näköinen nukke ja häneen on vaikea samaistua, vaikka muut otukset ovat kovinkin eläviä ja yksityiskohtaisia. Jos tuo päähenkilö olisi vaikka maskeerattu ihminen niin asia voisi olla toisin. Tosin silloin tämä ei olisi pelkillä nukeilla tehty seikkailu muppettien tapaan, mitä se nyt on. Mutta kun toimintakohtauksissa selvästi ihminen seikkailee siten että naamaa ei näytetä, niin olisi se voinut olla lopulta kokonaan sellainen.

Loppupeleissä elokuva on kumminkin hieno kokemus käsityön loistoa ja vaihtelua nykyajan cgi-ylitarjonnalle, joka ei sen oikeammalta kumminkaan tunnu. Vaikea kuvitella, että tämä on kohta 40-vuotta vanha.

- Kai Kumpulainen 23.5.2019