Demolition Man (1993)

 Katselin pitkästä aikaa Stallonen Demoliton manin. Olen katsonut elokuvan useasti nuorempana. Sen ilmestyessä se oli yksi lempparileffoista. Muistikuvat olivat hieman synkästä ja rankasta tieteisleffasta, jossa on kumminkin jonkin verran keventävää huumoria. Muistin myös, että leffassa on brutaalia väkivältää. Nuorempana pidin tätä sellaisena "myöhempien aikojen"-Stallone elokuvana ja sisarleffana Judge Dreddille, miehen kasarituotannon ollessa sitä kulta aikaa. Nykyään, kun on taas tämä "ehtoo puolen"-Stallone kausi, on Demolition mankin siirtynyt lähemmäs sitä Stallonen kultakautta. Yllätyin elokuvan tulleen jo 1993. Muistin, että se olisi lähempänä 95-96 vuotta, koska juuri sen ajan leffalta se vaikuttaa. Se mikä tekee tästä elokuvasta sellaisen "myöhempien aikojen"-Stallone elokuvan, on se, että Arskan Last Action Hero-elokuvan tavoin se on alkoi naureskelemaan kasarin koville toimintasankareille ja tekemään heistä parodiaa (kunnioittaen tietenkin). Oltiin siis siirrytty ajassa eteenpäin ja toimintasankareiden elokuvia ei enää pidetty vain kovina ja vakavina leffoina, vaan niitten ylitsepursuavassa äijäilyssä nähtiin jo koomisia piirteitä. Nuorena poikana myös sekoitin aina Double Teamin Dennis Rodmanin Snipesiin. Elokuvan on ohjannut itselle tuntematon Marco Brambilla, mutta olisin voinut väittää, että kyseessä olisi ollutkin Joel Schumacher...

Demolition Man (1993)

John Spartan (Stallone) on superkyttä, joka jahtaa mielipuolista superroistoa Simon Phoenixia varastohalliin. Halli päätyy räjähtämään ja pian selviää, että kaikki panttivangit ovat kuolleet samalla. Räjähdyksestä syytetään John Spartania ja yhdessä Phoenixin kanssa heidät syväjäädytetään vuosikymmeniksi erikoiseen "vankilaan". Phoenix kumminkin sulatetaan aikaisemmin ja hän pääsee saman tein karkuun. Tulevaisuudessa ihmiset elävät hamoniassa ilman väkivaltaa, tai aseita, joten Simon ottaa tilanteen haltuun ja alkaa pistämään poliiseja matalaksi. On aika sulattaa syväjäästä ainoa mies, joka pystyy Simonin nappaamaan... John Spartan, eli Demolition man! Ja hän ei osaa edes käyttää kolmea näkinkenkää...

Tällä katselukerralla huomasin muutamia seikkoja. Esim. sen, että elokuvassa on vahvoja cyberpunk piirteitä, ylemmistön hallitessa maanpäällä kaupunkeja ja alempiarvoisten kansalaisten piilotellessa maanalla syöden rottapurilaisia. En kyllä pidä elokuvaa puhdasverisenä Cyberpunkina, vaan se on lähinnä mausteena toimintaelokuvalle. Hyvin sarjakuvamaiselle sellaiselle. Itseasiassa elokuva tuntui tällä kertaa hyvinkin sarjakuvamaiselta elokuvalta. Sitä vahvisti overi action, perinteinen vakava sankarihahmo ja mielipuolinen värikäs superroisto. Myös musiikit lisäsivät sarjisleffan tuntua, koska musiikit on säveltänyt Elliot Goldenthal (Alien3) , joka on säveltänyt myös Batman Foreverin ja Batman & Robinin musiikit ja kaikkien näiden elokuvien  musiikit kuulostavat todella samoilta. Täysin samanlaisia fanfaareja ja torvia ja sirkusmaisuutta kuullaan molemmissa teemoissa. No onhan Demoltion manista tehty sarjakuva jälkeenpäin ja tietysti videopelejä, flippereitä ja muuta oheiskrääsää. Sarjakuvamaisuutta lisää elokuvassa nähtävä Rob Schneider joka tuo mieleen toisen saman henkisen Stallone elokuvan Judge Dredd. Nähdäänhän mies samanlaisessa koomisessa roolissa molemmissa elokuvissa. DM vetää kyllä pidemmän korren näistä kahdesta elokuvasta Judge Dreddin kustessa lähdemateriaalin päälle ja sitä ei anneta anteeksi, vaikka viihdyttä paketti onkin kyseessä.  

Toisena seikkana huomasin, että elokuva ei ollutkaan niin synkkä ja brutaali, kuin muistin. Rankan ja synkän alkukohtauksen (mikä on mielestäni leffan parasta antia) jälkeen elokuva muuttuu melko kepeäksi ja humoristiseksi. Oikeastaan toinen näytös elokuvasta on pelkkää komediaa. Lopussa taas palataan kovempaan toimintaan, mutta sekin muistuttaa melkolailla sarjakuvatoimintaa, kaikessa viihdyttävyydessään ja mielestäni voisin näyttää suurimman osan elokuvasta vaikka 9-vuotiaalle pojalleni, ilman tunnontuskia. Tuohon alkukohtaukseen palatakseni, se on mielestäni todella siisti. Sen synkkyys ja överiyys saa minut aina palaamaan elokuvan pariin uudestaan ja uudestaan. Wesley Snipesin ja Stallonen kohtaaminen on kuin kaksi sarjakuvan arkkivihollista kohtaisivat vuosien kohkaamisen jälkeen. Miltei voisi verrata vaikka kuinka Batman ja Jokeri vihdoinkin kohtaisivat. Ja se alun hallin räjähdys on niin yliampuva ja megalomaaninen, että joka kerta se viihdyttää. Stallone ei millään olisi kerennyt ulos rakennuksesta, mutta silti hän seuraavassa kuvassa on ilman ruhjeita nojailemassa poliisiautoon. Mahtavaa!

Tuo koomisuus ja 80-luvun toimintasankareille naureskelu toi vahvasti mieleen Arnold Schwarzeneggerin Last Acton Heron. Molemmissa toiminta oli sarjakuvamaisen ylikorostettua ja epärealistista ja molemmat tekivät huumoria näistä vanhemmista toimintaelokuvista. Molemmat olivat myös suunnattu enempi nuorille, kuin vanhoille ukkeleille, jotka katsoivat mieluummin vaikka Bronsonin pätkiä.

Kolmantena asiana huomasin, että vaikka olin pitänyt tätä elokuvaa pitkään todella modernin näköisenä, alkaa sen tulevaisuuskuva olla jo paikoitellen melko vanhahtavaa. Varsinkin kaikki näytöt ja ruudut ovat elokuvassa sellaisia neliöitä ja huonolla kuvalla varustettuja. Samoin ennen niin modernin ja coolin kuuloinen "tausta-skrätsäily" Simon Phoenixin toiminnan taustalla, kuulosti nyt auttamattoman vanhahtavalta. Tosin myös vieläkin coolilta. Mutta tämä onkin vain osa elokuvan viehätystä.

Näyttelijöistä täytyy mainita vielä, että ennen en ole huomannut Jack Blackin olemassa oloa leffassa. Ja pienessä roolissa oleva Bill Cobbs on super karismaattinen näyttelijä. Sandra Bullock ei ärsyttänyt tällä kerralla enää ollenkaan.

Elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota. Toisessa versiossa ainoana ravintolana maanpäällä on Taco bell ja toisessa se on Pizza hut.

Unkarilainen  tieteiskirjailija István Nemere väittää että suurin osa elokuvan juonesta perustuu hänen novelliinsa Holtak harca (Fight of the Dead), vuodelta 1986. 75 prosenttia elokuvan juonesta on kuulemma täysin samaa kuin hänen kirjassaan. Hän ei tosin nostanut tästä lakisyytettä, koska se olisi tullut liian kalliiksi ja Hollywoodin koneistoa vastaan on unkarilaisen vaikea tapella.

Musiikillisesta scoresta vastaa siis Elliot Goldenthal, mutta elokuvan teemasta vastaa Grace Jones ja teeman on kirjoittanut The Policen Sting. 

Elokuvaan tehtiin myös lelusarja vuonna 1993. Sen pohjana käytettiin The New Adventures of He-Man lelusarjan ukkeleita ja figuurit näyttivät samankaltaisilta. Elokuvasta tehtiin myös kirjaversio jälkeenpäin.





Elokuva on superviihdyttävä toimintapaketti, jossa on vähän kaikkea. On ripaus skifiä, rutkasti huumoria keventämässä, on yliampuvaa sarjakuvamaista toimintaa ja isoja räjähdyksiä. Unohtamatta yhteiskuntasatiiria (mikä alkaa olla pelottavan ajankohtaista). Kaikkea siis mitä ysärin popcorn-leffa tarvitsee. Tätä ei missään nimessä voi ottaa vakavasti, mutta sen parissa kyllä viihtyy mainiosti, eikä tule tylsää missään vaiheessa. Aion katsoa taas elokuvan joku päivä uudelleen ja nyt pistän soittimeen mainion Elliot Goldenthalin soundtrackin.

"Send a maniac to catch a maniac"

- Kai Kumpulainen 27.9.2020