The Northman (2022)

Kävin katsomassa isolta kankaalta Robert Eggersin uusimman elokuvan The Northman. En tiennyt elokuvasta ennalta yhtään mitään, vaan menin täysin puhtaalta pöydältä. Ainoastaan elokuvan juliste, ohjaajan nimi ja Björk olivat ennalta tiedossa. Luotin tuohon pyhään kolminaisuuteen. Vaan mitä sainkaan?

The Northman (2022)

Nuori Amleth näkee kuinka hänen viikinkikuningas-isänsä surmataan kavalasti setänsä toimesta. Poika vannoo kostoa karatessaan täpärästi paikalta hengissä. Amleth kasvaa aikuiseksi "berserker"-viikingiksi erään viikinkijoukkion seurassa ja kunnes muistaa viimeinkin vannomansa koston. Amleth pakenee ja soluttautuu takaisin kotikyläänsä orjana.

Elokuva on selkeästi suunnattu tällä kertaa isommalle yleisölle ja tuntuukin enempi valtavirtaa kosiskelevalta, kuin aiemmat tuotokset. Silti ei voi puhua mistään fast and furious elokuvasta, vaan kerrontatyyli ja hetkelliset symboliset visiot, voivat tuntua tavan popparikatsojasta liiankin arthouselta.



Jos taas katsoja on tullut hakemaan taas kerran mystisempää ja syvällisempää, symbolismilla leikittelevää teosta, voi hän pettyä pahemman kerran. Tarina on kumminkin loppupeleissä melko yksinkertainen ja kliseinen kostortarina, ja ainostaan se miten asiat kuvataan tekee siitä tunnistettavan Eggers-elokuvan. 

Visuaalisesti elokuva on todella komea ja välillä aivan jumalaisen hienon näköinen. Välillä mennään Eggersmäiseen tyyliin lähes mustavalkoiseksi ja ainoastaan pieni oranssi tulen valaistus kuvassa antaa väriä muuten niin harmaalle kankaalle. Välillä väläytellään mielenkiintoisia taiteellisia visioita, jotka ovat mielestäni parasta antia leffassa. Elokuva on myös todella brutaali ja väkivaltainen, mikä on hyvä asia.

Näyttelijöistä Tarzanina tunnettu ruotsalainen Alexander Skarsgård näyttää viikingiltä ja muovautuu aikamoiseksi pedoksi tarvittaessa. Yhdessä kohtauksessa hänen hirviömäinen ulosanti on oikein uskottavaa. Myös herkempi näyttely onnistuu hienosti.

Nicole Kidman on myös uskottava roolissaan ja pystyy muuntautumaan melko pirulliseksi tapaukseksi.

Tanskalainen Claes Bang on myöskin uskottava viikinkikuningas ulkoista habitustaan myöten.

Anya Taylor-Joy on minulle tuttu lähinnä The New Mutants-elokuvasta, jossa hän oli parasta koko leffassa. Tässä hän jää vähän taustalle, koska leffa kuhisee niin kovia näyttelijöitä, mutta ei kumminkaan varjoon.

Ethan Hawke on noussut takaisin parrasvaloihin, ensin Moon Knight-sarjassa ja nyt tässä. Mies onkin vallan mainio revitellessään eläimellisesti.

Willem Dafoe on aina loistava ja ei petä tässäkään, vaan harmillisen pieneksi jää miehen rooli.

Suurena Björk-fanina tieto siitä, että itse Björk esiintyy tässä leffassa sai minut raahautumaan teatteriin asti, tietämättä ollenkaan mitä leffa sisältää. Toki Eggersin nimi oli jonkinlainen laadun tae myös, mutta Björk oli se sysäys, jonka takia piti ensi-iltaan päästä.

Musiikit olivat elokuvassa todella vaikuttavat. Välillä ne toivat mieleen viimevuotisen Dune-elokuvan torvineen ja kurkkulauluineen. Musiikeista vastaa Vessel aka Sebastian Gainsborough ja Robin Carolan.

Kolmas Robert Egger-elokuva on suoraviivaisempi, isompi ja näyttävämpi, kuin aiemmat, mutta samalla se hävittää hieman sitä indiemäistä viehätystä, mitä aiemmissa leffoissa kiehtoi. Isolla rahalla ei ole voinut tehdä ihan niin omaperäistä ja taiteellisesti periksiantamatonta, kuin aiemmilla elokuvilla, mutta silti se on ehdottomasti loistavaa katsottavaa ja suositeltavaa juuri isolla kankaalla nähtäväksi tehdäkseen suurimman vaikutuksen. Henkilökohtaisesti pidin siitä paljon, vaikka vertailua esimerkiksi aiempiin Eggers-elokuviin ja loistavaan Vikings-sarjaan ei voinut välttää. Myös Nicolas Winding Refnin Valhalla Rising kävi mielessä vertailumielessä, koska leffa on yksi suosikeistani. Nähtäväksi jää nouseeko Norttimiehen pisteet vielä tästä uudemmilla katselukerroilla, vai pysytäänkö tässä tilassa. Luulen, että toinen katselukerta avaa vielä uusia ulottuvuuksia elokuvaan ja pinnan alta löytyy jotain vielä huikeampaa.

- Kai Kumpulainen 2.5.2022