Masters Of The Universe (2026)

kesäkuuta 09, 2026

Ensin ajattelin, että en kirjoita tästä uudesta He-man-leffasta sen enempiä, koska niin monet muut kollegat ovat tätä ehtineet jo useassa mediassa suitsuttamaan, mutta kun ensimmäinen viikko ei tuottanut lipputuloja elokuvalle mitenkään järin paljoa, niin ajattelin kantaa korteni kekoon. Onhan tämä sentään kaiken kehun ansainnut.

Kuten monelle muullekin samanikäiselle, myös minulle Masters Of The Universe ja He-man olivat ensimmäinen kova juttu lapsena. En ollut varmaan edes viittä vuotta, kun ensimmäinen He-man ukkeli piti saada. Kun kolmoskanava alkoi näkyä Suomen televisioissa oli He-man-piirrossarja kovin kaikista piirretyistä. Syntymäpäivillä lahjaksi saatu MotU-ukkeli oli tärkeämpi kuin yksikään muu lahja tai edes synttärivieras. Vasta He-manin jälkeen tulivat muut sankarit lapsuuteeni. Vuosien varrella olen kerännyt takaisin menetettyjä figuureja, sarjakuvia ja tv-sarjan jaksoja. Olen lukenut useita kirjoja aiheesta ja katsellut kaikki dokumenttielokuvat. Tältä pohjalta jopa Netflixin She-ra-sarja tuli katsottua tyttären kanssa, vaikka aika kaukana se lopulta oli itse He-manin tarinoista. Pelkkä asioiden mainitseminen ja parin tutun hahmon näkeminen riitti. Kun Kevin Smith julkaisi tiedon, että hän olisi tuomassa Netflixiin uuden He-man sarjan, olin varovaisen täpinöissäni. Tämä olisi nähtävä.

Ja olihan se loistava, mutta vaikka vuoden 1987 Masters of The Universe elokuva onkin yksi suosikeistani, olin salaa haaveillut vuosikymmeniä MOTU-elokuvasta, joka olisi lähempänä alkuperäistä piirrossarjaa. Elokuva jossa olisi tällä kertaa samoja hahmoja, joilla oli lapsena leikkinyt. Elokuva jossa olisi Eternia kuvattu koko loistossaan. Elokuva joka ymmärtäisi vanhan piirrossarjan campiyden, mutta osaisi kumminkin esittää sen riittävän kunnioittavasta ja rakkaudella. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja haaveilujen jälkeen elokuviin saapui vihdoinkin uusi Masters Of The Universe live-action elokuva, niin olihan se heti nähtävä. Mutta oliko se kaiken odotuksen arvoinen...

Masters Of The Universe (2026)

...No olihan se! Elokuva oli oikeastaan kaikkea mitä olin siltä toivonut ja vielä vähän enemmän. Eternia oli kaikessa komeudessaan juuri niin värikäs ja monipuolinen, jollaiseksi sen kuvittelin. CGI:n runsas käyttö ei tässä haitannut, vaan sen unohti hyvinkin nopeasti ja lopulta sitä vain ihaili eri paikkoja, jotka näyttivät samalta, kuin He-man-ukkojen lelupakettien öljyvärikuvituksissa, joita oli tottunut lapsena näkemään. Maailma oli samaan aikaan sarjakuvamaisen fantasimainen, mutta riittävän vakavasti otettava.

Myöskin hahmojen puvustukset ja maskeeraukset olivat onnistuneet loistavasti. Hahmoja ei oltu pelkästään luotu cgi:n avulla, vaan heitä oli oikeasti maskeerattu näyttämään tunnistettavilta ukkeleilta. Vaikka hahmot olivat saaneet päivityksen nykyaikaan, olivat ne riittävän samannäköisiä, että heidät pystyi näkemään lapsuuden suosikkihahmoina. Kaukana oli entisaikojen sarjakuvaelokuvien väritön ja synkkä estetiikka.

Näyttelijät suoriutuivat kaikki mielestäni loistavasti ja pidin jokaisesta hahmosta, jota ruudulla näin. Jopa aluksi mediassa pelätty Jared Leto Skeletorina varasti shown aina kun hän oli ruudulla ja Skeletor oli aivan täydellinen piirrospahis.

Fanille tämä elokuva oli nannaa. Se ripotteli jatkuvasti bongattavaa ja viittauksia sinne tänne, joten silläkään saralla ei tullut tylsää.

Juoni oli yksinkertainen, mutta riittävän kekseliäs. Samaan aikaan se nappasi kiinni vanhasta motu-fanista lapsuuden tasolla ja sai myös pohtimaan aikuisuutta ja nykysuhdetta tähän franchiseen. Adamin avulla se herätteli muistelemaan vanhoja rakkaita hahmoja ja sitä kuinka oli mukava syöksyä päänsisäisiin seikkailuihin lapsuuden leikeissä.

Yksi asia mistä yllätyin todella oli elokuvan väkivaltaisuus. Se todella koetteli elokuvan ikärajan rajoja. Väkivalta tuntui jopa kielletyn rankalta tällaiseen kepeään leffaan, mistä taas innostuin poikamaisella tavalla. Samoin elokuvan moraalittomat ja pöljät opetukset naurattivat suuresti. "Jos sinulla on pääkallo naaman tilalla olet varmasti paha". Pahiksia kuului myös lyödä aivan kohtuuttoman kovaa turpaan ja tappaa surutta seikkailun tiimellyksessä. Vähän niinkuin lapsenakin ukkotaisteluissa figuurit menettivät henkensä vähän väliä.

Huumori elokuvassa oli pöljää, mutta juuri tällaista odotinkin. Varsinkin kun hahmojen nimet ja ulkoasut ovat olleet vuosikausia täyttä meemimateriaalia. Elokuvaa on kritisoitu olevan jopa parodia itsestään, mutta mielestäni ihan näin pitkälle ei mennä. Huumori toimi henkilökohtaisesti loistavasti ja naurahtelin vähän väliä.

Musiikeista täytyy mainita, että ne olivat eeppisyydessään aivan loistavat. Soundtrack ammensi kasariestetiikkaa Flash Gordonin ja Highlanderin tyyliin. Vaikka Queenia ei saatukaan säveltämään tunnuskappaletta, niin siihenkin oli valittu toiseksi paras vaihtoehto, eli "2000-luvun Queen" The Darkness.

Elokuvan on ohjannut Travis Knight. Hänet tunnetaan mm. Transformers-elokuvasta Bumblebee. Se olikin ensimmäinen Transformers-elokuva, jossa tuntui olevan sydäntä ja sitä kasarin henkeä edellisten pinnaltaan kiiltävien, mutta onttojen Michael Bay-leffojen jälkeen.

Voisin kirjoittaa tästä leffasta vaikka kuinka pitkään, mutta ajattelin pitää tämän nyt lyhyenä. Eli vastaus kysymykseen toteuttiko elokuva vuosikausia kasvaneet odotukseni on, että todellakin toteutti. Teatterikokemuksena se oli täydet 5/5. Harva elokuva enää nykyään saa herkistymään ja tirauttamaan ilon kyyneliä. Harva leffa saa ihon kananlihalle ja kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Sen lisäksi harva leffa saa enää innostumaan mistään, kuin pikkupoika. Jos vähänkin mietityttää, että pitäisikö elokuva mennä katsomaan teatteriin, niin menkää ihmeessä. Mahdollisimman isolta kankaalta, mahdollisimman isolla äänentoistolla. Tämä on täydellistä eskapismiä pois arjesta.

- Kai Kumpulainen 9.6.2026

Motu: Revelation arvostelu

He-Man and the Masters of the Universe (animaatiosarja 2021) arvostelu

Weeman ja Pähkäkanava-arvostelu