Pacific Rim: Uprising (2018)

Ensimmäinen Pacific Rim elokuva oli mukavaa överiviihdettä japanilaisista elokuvista ja animeista tutulla kuvastolla jättiroboteista taistelemassa jättihirviöitä vastaan tuhoten kaupunkeja. Se oli Guillermo del Toron ohjaama ja hänellä on aina silmää erilaisille fantasiaörkeille. Elokuva oli näyttävää silmäkarkkia ja aivot narikkaan-viihdettä. Kun kuulin kakkos-osasta ilman Del Toroa, ajattelin, että kyseessä täytyy olla halpa jatko-osa, joka ei välttämättä ole elokuvalipun arvoinen, mutta vuosi myöhemmin päätin sen katsastaa Joulupyhien ratoksi. Kyseessä on Pacific Rim: Uprising (2018)

Elokuva alkaa siitä, kun viime Jäeger vs Kaiju-mittelöstä on kulunut 10-vuotta ja ihmiset ovat opetelleet asumaan kaupunkien raunioissa, pikkuhiljaa elämää rakentaen. John Boyega (Star Warsien Finn)(ekassa osassa olleen Idris Elban hahmon poika) haahuilee varastaen ja huijaten muita varkaita. Hän kerää arvokkaita Jäegereiden osia ja rahoittaa sillä villejä bileitä, kunnes pahan paikan tullen törmää tyttöön (Cailee Spaeny), joka on rakentanut romusta oman Jäegerin, Scrapperin. Yhdessä he pakenevat laittomalla Jäegerillä oikeaa isoa hallituksen jäegeriä. Lopulta he jäävät kumminkin kiinni, mutta välttävät vankilan ryhtymällä jäeger piloteiksi. Samaan aikaan Newt-tiedemies kehittää kauko-ohjattavia Drone-jäegereitä, joilla korvata oikeat ihmispilotit. Homma tietysti kusee, kun droneihin on käytetty osina Kaijujen aivoja, jotka ottavat vallan. Maailmanloppu on taas lähellä.

Ajattelin, että koska huippuohjaaja ja huippunäyttelijät ovat vaihdettu kakkososaan, niin tämä ei voi olla kovinkaan näyttävää viihdettä, mutta olin väärässä. 140 milj. budjetista on otettu kaikki irti ja kaikki on taas näyttävän näköistä värikästä cgi-karkkia. Ainoastaan pilottien puvuista huomaa, että koska niitä ei ole tehty cgi:llä, ne eivät ole niin kalliin näköisiä, kuin ykkösosassa. Toki Guillermo Del Toron tyylikkäitä designejä jää kaipaamaan, mutta nämäkin ajavat asiansa. 99 prossaa elokuvasta on varmasti tehty tietokoneella ja välillä tuntuukin katsovansa tiietokonepelin demoa, mutta kaikki on niin mukavan näköistä ja hermoärsykkeitä kivasti kutkuttelevaa, että näin joulupyhien aikaan rentoutuneeena tätä katsoo ihan mielellään. Toisena aikana fiilikset voisivat olla erilaiset.

Näyttelijöistä Boyegan ja Cailee Spaenyn lisäksi täytyy mainita itse Clint Eastwoodin poika Scott Eastwood, joka on pikkuhiljaa nousemassa tähdeksi yrmistellen, kuin isänsä, mutta ilman karismaa. Burn Gorman on taas mukana ykkösestä tuttuna tiedemies-hyypiönä, samoin Charlie Day. Muut näyttelijät eivät ole kovinkaan tuttuja. Elokuva muita hahmoja ei juurikaan pohjusteta ja muutenkin hahmokehitys on aika minimaalista. Pääosassa on kaupunkien tuhoaminen. ykkös-osasta poiketen Kaijuja näytetään vasta lopputaistelussa, johon lyödäänkin kaikki elokuvan panokset.

Elokuvan juoni on yllättävän monimutkainen, mutta ei liian, ettei nuoremmatkaan aivot mene solmuun. Mietin, että miksi tämä on mielenkiintoisempaa katsoa, kuin Transformers-leffat ja tulin siihen tulokseen, että kun jättirobottien sisällä on ihmishenget pelissä, niin se on jännempää, kuin pelkkien koneiden mätkiminen. Ja tässä tuleekin verta ja ruumita, vaikka muuten paistaa aurinko ja kaikki on kivan värikästä. Olen myös aikoinaan katsonut Neon genesis evangelion-animesarjaa (1995-1996), jonka liveaction jenkkiversio tämä selkeästi on. se voi vaikuttaa myös fiiliksiin positiivisesti.

Elokuva on ohjannut Steven S. DeKnight, joka on tuttu tv-sarjojen ohjaajana ja kirjoittajana, kuten Smallville, Buffy, Angel, Spartacus ja Daredevil. Tämä on hänen ensimmäinen iso elokuva ja se näkyy pienessä hapuilussa.

Huonona päivänä olisin varmaan tuominnut tämän elokuvan alimpaan helvettiin hömppäleffojen kuninkaana, mutta tänään tämä hömppä toimi ja nautiskelin silmäkarkkia hamaan loppuun saakka. Jos eka on vahva 3.5/5 elokuva, niin tämä on tänäpäivänä sellainen 2.5/5 tapaus.

- Kai Kumpulainen 27.12.2019