You Were Never Really Here (2017)

joulukuuta 26, 2019

Joaquin Phoenix on traumatisoitunut mies, nimeltä Joe. Parrakas, entinen Persianlahden sotaveteraani, nykyinen Vigilante-kostaja, joka pelastaa pikkulapsia pedofiilien kynsistä vasaralla pahiksia piesten. Miehellä on synkkä mieli ja vielä synkempi tausta. Kuulostaako kliseiseltä toimintaelokuvan hahmolta. Jos luulit elokuvan olevan tällainen, saatat yllättyä rajusti. Koska nyt ei ole kyse siitä, että mikä on jutun juonena, vaan miten se näytetään. Kyseessä on Poikani Kevin-elokuvan ohjaajan, Lynne Ramsayn uusin teos You Were Never Really Here (2017).
Siinä missä Poikani Kevinissä katsoja haastettiin seuraamaan "ennen ja jälkeen tilanteen" - aikajanoja päällekkäin, tämä elokuva tarjoilee traumatisoituneen miehen tajunnanvirtaa ja mikään ei ole valmiiksi pureskeltua.

Phoenixin Joeta voisi verrata hänen toiseen rooliinsa Jokeriin. Molemmat hahmot asuvat äitinsä kanssa ja pitävät äidistään huolta. Molempien mielen ovat auktoriteettihahmot lapsena hajottaneet. Mutta siiinä missä Jokeria oli helppo seurata ja pysyä tapahtumissa kärryillä, You Were Never Really Here haastaa katsojansa toden teolla seuraamaan ja käyttämään päätään, että mitä silmille tulevilla kuvilla yritetään viestittää. Tämä on oikein piristävää välillä, kun mieli on turrutettu kaikenmaailman hömppäleffoilla. Siinä missä Jokerissa Phoenix oli sairaalloisen laiha, on Joaquin Joena nallakarhumaisen iso köriläs ja hän esitteleekin massaista kroppaansa pitkin leffaa.

Phoenix käyttää asenaan pallopäävasaraa, jolla pätkii pahiksia päähän. Väkivalta on brutaalia, mutta monesti se jätetään katsojan mielikuvituksen varaan, joten tapahtumat muodostuvat päänsisällä pahemmiksi, kuin mitä leffassa näytetään.

Elokuvassa ei selitellä Joen taustoja liikoja, mutta sen ainakin sain selville, että isä on pahoinpidellyt äitiä ja Joea lapsena. Myöhemmin hän on ollut armeijassa ja FBI:n riveissä, jossa mies on nähnyt lisää kauheita asioita. Elokuvasta on vaikea kertoa enempää spoilaamatta liikaa.
Elokuva ei suoranaisesti matki kenenkään ohjaajan tyyliä, mutta lähimpänä samanlaiseen tajunnan virtauksen kuvaamiseen on päästy David Lynchin elokuvissa. Hahmo on taas sukulaissielu Martin Scorcecen Taxikuski-elokuvan Travis Bicklelle. Silti tässä ollaan täysin omaperäisen kerronnan äärellä ja siitä saakin kiittää yhtä kiinnostavimmista ohjaajista 2010-luvulla, nimittäin Lynne Ramsay on tehnyt monta ahdistavaa, mutta mestarillista elokuvaa mainstreamin ulkopuolella. Ja tämähän ei todellakaan ole Mainstream popcorn-toimintaa, vaan hyvin pienimuotoinen ja vain 7 milj. budjetilla tehty taideteos. Niille joille Joker-leffa tuotti päänvaivaa, ei kannata ehkä tätä lähteä katsomaan ollenkaan.

Musiikista vastaa Jonny Greenwood, joka tunnetaan paremmin Radiohead-yhtyeestä. Radioheadin levyjä löytyy minunkin hyllystäni. Greenwood on luonut todella vakuuttavat musiikit, jotka ovat miltei puolet tunnelmasta ja hyvin tärkeässä roolissa.

Suosittelen tätä ihmisille, joilla on kiinnostusta haastaa itsensä elokuvan parissa ja voimia käytettävänä sen ahdistavan tunnelman ja haastavan kuvaelman tutkimiseen, eli ei raskaan työpäivän jälkeiseksi hömppäviihteeksi. Eli jos Salatut elämät ja Ulla Taalasmaa-spin offit ovat juttusi, saatat menettää järkesi tämän kanssa. Sinua on varoitettu.

Mielestäni tämä on jonkinlainen merkkitapaus ja yksi 2010-luvun kiinnostavimpia elokuvia, jossa Phoenix tekee yhden parhaista rooleistaan.