Robin Hood (2018)

Uusinta vuoden 2018 Robin Hood-filmatisointia on kritisoitu rankasti sen vääristyneestä historiankuvasta ja on se ristitty jo "jonne-versioksi" Robbarista. Toki elokuva on selkeästi suunnattu nuoremmalle yleisölle, mutta onko se muuten aivan susi. Aioin katsoa elokuvan mahdollisimman avoimin silmin, ilman minkäänlaista alkuasennetta. Olen viimeaikoina katsellut erilaisia elokuvaversioita aiheesta ja tällä hetkellä tämä vaikuttaa mielenkiintoisimmalta persoonallisen lähetstymiskulmansa takia. Mutta oliko siitä mihinkään, vai oliko floppaus aiheellinen...

Robin Hood (2018)

Robin Loxley (Egerton)  elää mukavaa elämää Lordina Nottinghamissa. Hän löytää pian elämänsä rakkauden Marianin (Hewson). Pariskunnan elämä on yhtä ruusuilla tanssimista lemmen kiemuroissa, kunnes Robbari saa komennuksen kolmannelle ristiretkelle. Palatessaan vuosien jälkeen matkoiltaan on kaikki muuttunut. Loxley on julistettu kuolleeksi, hänen omaisuutensa on jaettu kirkolle ja  Marian on löytänyt uuden miehen...

 Alun kertoja ääni kertoo, että ei muista tarkalleen mihin historialliseen aikakauteen elokuva perustuu, eikä aio sillä katsojaa pitkästyttää. Tämä kertoo pian elokuvan asenteen ja suhtautumisen alkuperäsitarinaan. Nyt haetaan jotain aivan uutta näkökulmaa, mikä ei perustu mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan, vaan kaikki on mahdollista. 

Mielenkiintoisin asia koko elokuvassa on sen visuaalinen tyyli. Tämä Robin Hood poikkeaa aiemmista sillä, että se heittää romukopaan historialliset yksityiskohdat ja luo töysin uudenlaisen maailman, joka on sekoitus 1200-lukua, modernia aikaa ja jopa scifiä. Esim. vaatetus tapailee hieman vanhaa aikaa, mutta kankaat ja niiden tekotapa on modernia nykyaikaa. Välillä Robbarilla on päällään trikoopaita ja välillä ompelukoneella tikattu tikkitakki. Parhaiten vaatetusta kuvailisi ehkä, jos H&M:lle tulisi nyt vaatesarja, joka ottaisi vaikutteita 1200-luvulta. Myöskin muu maailma on modernisoitu. Vastustajan sotilailla on aseet, jotka syöksevät nuolia sarjatulella, kuin ilmatorjuntakonekivaari konsanaan.  Ja nuolet eivät vaan kimpoile tiiliseinistä, vaan lohkovat niistä palasia, kuin suuren kaliiberin konetuliase. Ben Mendelsohnin Nottinghamin seriffin vaatteet menevät taas jo lähemmäs sifiä ja muistuttavat hänen rooliaan Star wars rogue onessa. Tästä historiallisten faktojen hylkäämisestä on elokuvaa aikanaan kritisoitu rankastai ja onkin katsojasta kiinni osuuko ilme omaan makuun, vai ärsyttääkö suunnattomasti. Itseäni tämä uusi visuaalinen ilme kiehtoi ja sitä oli hauska seurata, miten pitkälle tämän kanssa mennään.



Lopussa kapinoiva väkijoukko on pukeutunut pipoihin ja bandanahuiveihin, muistuttaen aivan nykypäivän kapinoitsijoia. Puhumattakaan polttopulloista. Samoin ritareilla on kilpinään nykyajan mellakkakilpiä muistuttavat kilvet. Myöskään tavan räjähdyksiä ei tässä juurikaan nähdä, mutta kekseliäästi on käytetty erilaisia keinoja, että räjähdyksiä muistuttavia liekkipilviä tupsahtelee toiminnan taustalla, luoden illuusion räjähdyksistä.

 
Tällä kertaa Robin Hood on supernopeasti liikkuva toimintapakkaus. Parhaita kohtia onkin hänen ja pikku-Jussin treenimontaasi. Toimintakohtauksissa oli mukavaa yliampuvaa actionia.

Näyttelijöistä Taron Egerton on melko samankaltainen pikkukapinallinen, kuin Kingsman elokuvissa. Tavallaan hän on ihan hyvä tämän Robin Hoodin rooliin. Hän osaa vaihtaa valheellisesta mulkusta Loxleystä, itsensä uhraavaksi Robbariksi mainiosti. Jamie Foxx on Yahya ibn Umarina, eli Pikku-Jussina leffan parhaita hahmoja. Harmi että hänen poikansa kohtalo, ja sen kosto, oli vähän puolivillaisesti kirjoitettu, eikä kunnon tunnelatausta saavuteta. Ben Mendelsohn on Nottinghamin seriffinä oikein maukas tapaus ja hänen kiehumistaan onkin hauska seurata. Mendelsohnin suusta kuullaan kaikista rankimmat solvaukset ja uhkaukset. Eve Hewson Marianina jää valitettavan sivulliseksi hahmoksi, vaikka hän ei täysin unohdettava olekkaan. 

Joseph Trapanesen luomat musiikit elokuvassa eivät pomppaa niinkään esille, mutta lopputekstikohtauksessa oleva kepeä rockpop tamppaus kyllä rikkoo entisestään vanhoja Robin Hood normeja.

Elokuvan pahin synti on, että se ei keskity rakentamaan tunnelmaa, ilon, surun tai jännityksen kanssa vaan paahtaa menemään näyttämällä asiat nopeasti katsojalle. Tästä huomaa, että elokuva on suunnattu enempi adhd-nuorisolle, joka ei jaksa keskittyä viipyilevään kerrontaan. Toki Guy Ritchie on tehnyt tällä tavalla loistavia elokuvia, mutta Otto Bathurst, ei ole Ritchie. Tosin elokuva osaa viihdyttää kepeällä rullaavalla menollaan. 

Elokuva saattaisi toimia nuoremmalle yleisölle paremmin, kuin itselleni, joka kaipaa Robbari-leffalta enempi sitä vanhanliiton eeppistä patsastelua. Tosin nuorempia ei taida edes koko hahmo kiinnostaa, tiedä häntä. En minä tätä leffaa vihannut ja se oli mukavan helppo katsoa läpi, mutta samalla se on hieman unohdettavan tasainen pläjäys, eikä loppupeleissä jää historiaan, kuin kummallisten vaatetuksiensa ansiosta, jos siitäkään. Elokuva jäi selkeään jatko-osa cliffhangeriin, mutta jatkoa tuskin tulee. Uutta näkemystä odotellessa siis. Seuraavaksi taidan laittaa vanhan kunnon Kevin Costnerin  varkaiden ruhtinaan pyörimään...

t. Kai Kumpulainen 19.10.2021

Julistetaidetta: