Spun (2002)

Muistan kun 90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa oli meilläpäin "coolia" ja "jännittävää" katsoa aikansa huume-elokuvia. Trainspottingista tämä trendi taisi lähteä ja sen jälkeen tuli useita huumemaailman kuvauksia, kuten Kids, Fear and Loathing in Las Vegas, Pusher-trilogia jne... Suurimmasta osasta näistä tuli meikäläisen suosikkipätkiä. Trendi alkoi lopulta hiipua ja viimeisimpänä elokuvana muistan katsoneeni ruotsalaisen black metal-yhtye Bathoryn rumpalin, Jonas Åkerlundin ohjaaman esikoisteoksen Spun. Varsin nimekkäillä näyttelijöillä varustettu pieni huumesekoilu oli varsin mieleenpainuva. Spun tarkoittaa sitä, että liiallisen metamfetamiini käytön takia ihminen luulee saavansa valtavasti aikaiseksi  asioita, mutta oikeasti mitään järkevää ei synny. Pyörät pyörii, mutta kulkuneuvo ei liiku. Siltä tämä elokuvakin vaikuttaa ja siitä tässä kuvauksessa on varmasti kysekkin. Löysin elokuvan vuosien jälkeen kirpparilta, nappasin mukaani ja katselinkin samoite tein. Mutta miltä leffa näyttikään nykyään n.20 vuotta myöhemmin...

Spun (2002)

Nuori kaveri nimeltä Ross on satunnainen metamfetamiinin viihdekäyttäjä. Hän päättää hankkia pienen satsin spiidiä tutulta diileriltä Spider Mikeltä. Spider Mike (John Leguizamo) on hukannut piripussukkansa jonnekkin, joten Ross jää tämän kämpille odottamaan, seuranaan kaksi narkkaria Nikki (Murphy) ja Cookie (Suvari). Nikkille soittaa hänen "poikaystävänsä" The Cook (Rourke), joka tarvitsee autokyytiä. Nikki kertoo uuden ystävänsä Rossin olevan hyvä kuski, koska hänellä on Volvo merkkinen auto. Tilanne eskaloituu siihen, että Rossista tulee metamfetamiini keittäjän, Cookin hovikuski ja pian hän ajelee jatkuvassa huumepöllyssä ympäri kyliä. Samaan aikaan hänen asunnollaan viruu sänkyyn köytetty alaston strippari päiväkausia, jonka hän unohti huumepäissään...

Spun tuo mieleen hyperaktiivisen version Guy Ritchien alkupään rikosleffoista, joissa hahmot ovat "hahmoja", eli koomisia karikatyyrejä oikean elämän luusereista. Myös leikkaustyyli muistuttaa Ritchien Snatchiä, jossa nopeat välähdysmäiset leikkaukset ja erikoiset kuvakulmat kuvastavat spiidin käyttäjien mielenmaisemaa. Pupillien laajenemiset tuovat mieleen Aronofskyn Unelmien sielunmessun, joka tuli pari vuotta aikaisemmin. Spunissaki on karuja aiheita Sielunmessun tyyliin, mutta ne kuvataan paljon koomisemmin. Välillä trippailuja kuvaillaan härskeillä piirrosanimaatioilla, Natural born killersin tapaan. Ohjaajan musavideotaustat näkyvät selvästi. Spunin tapauksessa voisi puhua mustasta komediasta. Vaikka leffa on täynnä Hollywoodin isoja nimiä, on siinä esim. alastomuutta ja genitaalien esittelyä ihan eri tavalla, kuin hollywood leffoissa on totuttu näkemään.



Sen lisäksi näemme John Leguizamon tumputtamassa sukkaan ja Mena Suvarin paskalla.

Elokuvassa onkin paljon aikansa tunnettuja näyttelijöitä. Vaikka Mickey Rourke ei ole päähahmona, varastaa hän shown kokkina (The Cook), eli amfetamiinia keittelevänä Cowboynä. Miehestä löytyy eniten syvällisyyttä, iän tuomaa viisautta ja traagista taustaa, kuin muista hahmoista yhteensä. Vaikkakin kaveria ei ole edes leffan julisteeseen laitettu.

Jason Schwartzman on päähahmo Ross. Ross on hahmo, jonka kautta katsoja pääsee kokemaan tätä huumemaailman hulluutta. Muuten Ross jää aika taustalle.

Brittany Murphy esittää Nikkiä, joka on rakastunut The Cookiin, mutta huumeiden valvottaessa mieltä vuorokausikaupalla, alkaa päässä sekottamaan. Sen lisäksi Nikkiä alkaa Ross kiinnostaa ihmisenä, The Cookin keskittyessä vain kokkailemaan. 

Ironisesti ja traagisesti Brittany Murphy kuoli lääkkeiden yliannostukseen muutama vuosi myöhemmin.

Takavuosien suosikkisekoilijani John Leguizamo (The Pest, Spawn) sekoilee tässäkin leffassa tuttuun tapaan. Leguizamo esittää Spider Mikeä, joka on olevinaan kovakin diileri, mutta on oikeastaan erittäin koominen tapaus. Vaikka Leguizamo ei ole leffan päähahmoja, hänestä aina muistan tämän elokuvan. Kohokohtana nähdään kohtaus, jossa Leguizamo on pukeutunut pelkkään sukkaan, kuin Red Hot Chili Peppers konsanaan ja hän puhuu seksipuhelimeen, jossa toisessa päässä on Blondien laulaja Debbie Harry Cameo roolissaan.

Cameoita onkin runsaasti. Judas Priestin keulamies Rob Halford nähdään lukemassa homopornolehteä seksikaupan myyjänä, Smashing Pumpkinsin Billy Gorgan on lääkäri, Ron Jeremy on baarimikko jne...

Unohtamatta toista takavuosien suosikkinäyttelijääni Peter Stormarea. Stormare on aina mukana näissä sekoiluleffoissa, kuten Big Lebowskissa, eikä tee poikkeusta nytkään. Hyvä Stormare! Mies on tällä kertaa poliisi, joka luulee olevansa kova 70-luvun kyttä ja partnerinsa kanssa he kiskovat nokkaansa samoja määriä vauhtia, mitä heidän etsimänsä rikolliset. Samalla he osallistuvat televisiossa pyörivään Cops-ohjelmaan. Copsia kuvatessa miehet tekevät yllätyshyökkäyksiä täysin vääriin asuntoihin.

Elokuvan ohjaaja on tosiaan ruotsalaisesta Black metal yhtyeestä, Bathorystä tuttu rumpali Jonas Åkerlund. Tämän takia leffassakin kuullaan black metallia Frisbee nimisen hahmon katsellessa aiheeseen sopivia musiikkivideoita. Åkerlund on ohjannut useita musiikkivideoita, kuten Madonnan Ray of Light. Elokuvia häneltä on Spunin jälkeen syntynyt mm. Lord of Chaos (2018) ja Polar (2019), muutamia mainitakseni. Sarjakuvaleffa Polarin olenkin katsonut pariin otteeseen.

Musiikit elokuvassa ovat mainiot. Leffa alkaa rauhallisella Iron Maiden coverilla Number of the beast, jonka esittää Billy Gorganin supergrouppi Zwan. Muitakin mainioita pop/rock-kappaleita kuullaan pitkin leffaa. Billy Gorgan vastaa elokuvan kappalevalinnoista ja scoresta.

Nimensä mukaisesti elokuva kohkaa joka suuntaan menemättä oikeastaan mihinkään suuntaan. Sitä on ihan viihdyttävää seurata, varsinkin jos diggailee yleisestikin vastaavista huumeleffoista, tai rikoskomedioista, niin kuin allekirjoittanut. Se on pala narkkarien sekavaa arkea, jossa ei ole mitään tulevaisuutta. Mickey Rourke on leffan parasta antia ja nostaakin elokuvan laatua pari pykälää, John Leguizamon ollessa se hauskin sivuhahmo. Brittany Murphy taas tuntuu liiankin uskottavalta, että selkäpiitä karmii. Luultavasti tuollaista näyttelijän elo paikoin ollutkin. Varmuutta asiaan ei ole. Suositellaan Trainspottingin, Guy Ritchien alkupään tuotannon ja muiden huume/rikosleffojen ystäville, jotka eivät säikähdä musavideomaista ohjaustyyliä.

- Kai Kumpulainen 3.2.2024