The Keep (1983)

Michael Mannin nimi tuo useimmiten mieleen huikeat rikosdraamat ja Miami Vice-sarjan. Harvemmin, jos koskaan mieleen juolahtaa se, että ohjaajan toisessa elokuvassa natsit ottavat matsia ikiaikaisen jättidemonin kanssa fantasiapuitteissa. Näin kumminkin on ja vuonna 1983 ilmestyikin elokuva joka kantaa nimeä The Keep - Paholaisen pesä. Vaikka elokuva on hieman painunut unholaan ja sen tuntevat lähinnä patoutuneet elokuvaharrastajat, pursuaa se aikansa huippunäyttelijöitä, uskomattomia tehosteita, upeaa musiikkia ja komeaa tunnelmaa, mutta riittääkö tämä kaikki viiden tähden suoritukseen...

The Keep (1983)

Vuonna 1941 natsit ovat operoimassa operaatio barbarossan kimpussa. Heidän joukkonsa saapuvat romanialaiseen kylään, jonka maanalta löytyy muinainen kaupunki. Natsit löytävät linnakkeen, johon aikovat majoittautua. Paikallinen linnakkeen vartija varoittaa natseja vaaroista, mutta he eivät tietenkään kuuntele.



Natsit innostuvat kaivamaan irti seinässä olevaa hopeista ristiä, kunnes yliluonnollinen ilmiö ilmestyy seinän kolosta ja tappaa haudanryöstäjät välittömästi. SS‑upseerit teloittavat läheisen kylän asukkaita kostoksi, luullessaan näiden olevan asialla, mutta silti lisää saksalaisia sotilaita alkaa kuolla mystisesti.

Elokuva on visuaalisilta ansioiltaan aikalaisekseen erittäin näyttävä ja tunnelmallinen. Lavasteet ovat komeita ja luovat uskottavan kuvan kadonneesta kaupungista.  Linnakkeessa lymyävä, Molasar nimeä kantava demoni on luotu komeasti ja varsinkin vaiheet joissa hän kokoaa kehoaan pala palalta on hienosti toteutettu. Toki jotkin efektit ovat hieman vanhentuneita, mutta aikalaisekseen toimivia.

Molasar demoni on mielestäni elokuvan mielenkiintoisin tapaus. Hahmon on suunnitellut ranskalainen sarjakuvapiirtäjä Enki Bilal. Olenkin miehen sarjakuva-albumien pitkäaikainen fani. Sarjakuvaharrastajana hahmo tuo mieleeni 80-luvun dc ja marvel hahmot Darkseidin ja Thanoksen. He olivat vastaavanlaisia körmyjä ja titaaneita. Miksei x-menin Apocalypsekin käy mielessä.



Toki Molasarista huokuu Enki Bilalin tyyli. Aluksi kun demoni ilmestyy on hän vain leijuvat aivot ja verisuonisto, kunnes tälle rupeaa pikkuhiljaa ilemstymään lihaa ja luita ympärilleen. Tämä tuo mieleeni Watchmen-sarjakuvan Dr. Manhattanin, joka ilmestyi graafisessa novellissa samalla tyylillä. Molemmat ovatkin sinertäviä lihaskimppuja. Tämä nostalgisten sarjakuvien mielleyhtymä olikin syy miksi lähdin alunperin tätä leffaa tutkimaan.

Elokuva pursuaa tuttuja kasvoja. Ehkä yllättävin näistä oli Ian McKellen. Hetken piti hieroa silmiä, sillä McKellen näytti aivan yhtä vanhalta kuin nykyäänkin, mutta eihän se ole mahdollista sillä elokuva on yli 40 vuotta vanha. Syy tähän oli tietysti toimivassa maskeerauksessa, jolla miestä oli vanhennettu keinotekoisesti. Mietin että eikö McKelleniä koskaan näe nuorena?

Historian professori Theodore Kuzaa esittävä McKellen tapaa demonin, joka voimillaan nuorentaa miestä keski-ikäiseksi. Olikin hauska nähdä "Gandalfia" välillä hieman nuorempana (44 vuotta). 

Vaikka Ian McKellen on melko keskeisessä roolissa, niin ilmeisesti Protagonistin osaa kumminkin näyttelee melko legendaarinen Scott Glenn (Uhrilampaat, Daredevil-sarja). Hän tuntuu olevan vastavoimana demonisille voimille. Scott Glen on tuttu luikuisista 60- ja 70-luvun leffoista.

Ns. reilumpaa natsi-kapteenia näyttelee mm. Das Bootista tuttu Jürgen Prochnow. Luulin alussa tämän kaverin olevan elokuvan päähahmo, mutta alun jälkeen hän siirtyy pikkuhiljaa takavasemmalle. Hahmo ei ole niin moraaliton, kuin natsin luulisi olevan.

Sitä "ei niin reilua" ja jopa sadistista Sturmbannführeria Erich Kaempfferia näyttelee Gabriel Byrne (End of Days). Byrne on loistava tällaiseen rooliin. Hän on aina uskottava pahis, oli sitten natsi tai itse saatana.

Myös Bruce Payne (Passenger 57 ja Rendel - Cycle of revenge) vilahtaa siellä täällä vartiomiehenä.

Komean kuvauksen ja upeiden tehosteiden lisäksi unenomaista tunnelmaa luo saksalainen elektroninen yhtye Tangerine Dream. Tangerine Dreamin musiikki tekee jokaisesta elokuvasta aina himpun verran paremman ja tälläkin kertaa se toimii upeasti. Täytyykin hommata soundtrack levynä hyllyyn. Yhtye on yksi suosikeistani.

Näillä aineksilla luulisi syntyvän helposti viiden tähden materiaalia, mutta miksei sitä sitten saadakkaan. Syynä tähän on selkeästi se, että elokuvan raakaversio on kestänyt huikeat 3 ja puoli tuntia. Studio ei ole tästä pitänyt ja Mann on joutunut typistämään elokuvan onnettomaan puoleentoista tuntiin. Se näkyy siinä, että hitaan ja tunnelmallisen alun jälkeen, juuri kun luulee, että nyt alkaa tapahtumaan, onkin elokuva loppukohtauksessa ja hyvin nopeasti kaikki ohi. Mielessä vilahtelee tarinalle tärkeitä kohtauksia, joita elokuvasta on selkeästi poistettu, jotta loppu olisi tiiviimpi. Myös moni asia jää vähän tulkinnanvaraiseksi ja sekavaksi. Kysymykset vilisevät mielessä. Tämä on harmi ja haluaisin ehdottomasti nähdä tuon pidemmän version, jos se olisi mahdollista.

Kannattaako elokuva silti katsoa? Ehdottomasti! Se on upea näköinen, siinä on komea tunnelma ja hienot musiikit. Todellinen kulttileffa siis. Uskon, että katson elokuvan vielä monta kertaa uudelleen tulevaisuudessa. Täytyykin kaivaa jostain F. Paul Wilsonin kirjoittama novelli, johon elokuva perustuu. Jos sieltä avautuisi lisää vastauksia kysymyksiin. Tämä oli kyllä vahva aloitus Michael Mannilta.

- Kai Kumpulainen 28.12.2024

Julistegalleria:

Elokuva on julkaistu vihdoinkin 4k uhd blu-raynä.

Tangerine Dreamin soundtrack albumi

Promokuvia: