Apinoiden planeetta - maratoni

Täytyy myöntää, että vaikka penskana tuli katsottua telkasta Apinoiden planeetta elokuvia, niin en ollut kovinkaan kova fani, niille ja jotkut olivat minusta liian outoja, varsinkin se missä oli niitä mutantti-ihmisiä. Burtonin leffakin tuli katsottua uutena, mutta se ei herättänyt tunteita mihinkään suuntaan ja loppu oli vesitetty, koska vapaudenpatsasta ei nähtykkään.

Mutta kun näin ekaa kertaa Rupert Wyattin ohjaaman Rise of the planet of the apes (2011), niin tuntui, että nyt löytyi oikea reitti Kaitsun sydämeen kuvata apinoiden planeettaa. Jostain kumman syystä, en koskaan muka ehtinyt katsoa jatko-osia ja nyt päätin vihdoinkin korjata virheen ja ostaa kaikki blu-raynä hyllyyn, jotta tulisi katsottu trilogia loppuun.

Näyttelijöistä Andy Serkis tekee huikean työn tuoden cgi-apinan eloon ja uskottavaksi ja sympaattiseksi hahmoksi.
James Franco on kanssa hyvä hyväsydämisenä tutkijana. John Lithgow (kolmas kivi auringosta) onnistuu loistavasti tulkitsemaan allzheimerin taudin oireita. Brian Cox on perus brian cox ja Tom Felton onnistuu olemaan vielä mulkumpi kuin Harry Potterin Draco Malfoyna.

Apinoiden, varsinkin Caesarin kehitys kuvataan huolella ja sille, annetaan tarpeeksi aikaa, jotta homma tuntuu uskottavalta.

Viime kerrasta jäi mielikuva, että apinoiden cgi oli huikeaa ja uraa-uurtavaa. No näin melkein 10-vuotta myöhemmin täytyy todeta, että tämän päivän vehkeillä cgi:n huomaa helposti ja hieman on aika syönyt efektiä, mutta silti apinat näyttävät vaikuttavilta paikka paikoin ja Ceasar rupeaa tuntumaan oikealta hahmolta. Eli cgi onnistuu vieläkin fifty/fifty.

Jostain syystä koko leffan ajan on apinoiden puolella (se on varmaan tarkoituskin) ja ihmiset tuntuvat kokoajan aika mulkuilta kaikki. Franco nyt koittaa olla hyvä isä hahmo, mutta hänkin kantaa talutushihnaa aina mukanaan, tuoden caesarille alistuneen tunteen lemmikkinä.

En muistanut lopputaistelua ja se yllättikin eeppisyydellään. kaikki vanhat tutut hahmot löytyi lopulta apinoiden joukosta ja taistelussakin oli tietysti apinain puolella.

"Caesar is home" kohtaus oli vaikuttava ja sai kylmät väreet pintaan ja ilon kyyneleitä.

Tästä onkin hyvä jatkaa Dawn of the planet of the apesiin ja ehkä tutkia, miltä vanhat apinain planetaariot tuntuu nykypäivänä. Näihin kuviin ja tunnelmiin...

Reilu kuukausi sitten päätin aloittaa katsomaan Apinoiden planeetta-trilogiaa alusta, koska en ole kakkos ja kolmos osaa silloin nähnyt. Ensimmäinen osa "rise" oli oikein toimiva aloitus tälle sagalle ja nyt vihdoinkin sain katsottua jatko-osan Dawn of the planet of the apes loppuun.

Kyseessä on Matt Reevesin ohjaama dystopia-elokuva vuodelta 2014, joka jatkuu 10-vuotta edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Virus joka teki apinoista älykkäämpiä vaikutti ihmisiin tappavasti ja suurin osa ihmisistä onkin kuollut. Pieni ryhmä ihmisiä alkaa etsiä patoa josta saisi lisää sähköä, mutta saavat vastaansa metsissä elävät älykkäät apinat, joita on tällä kertaa lisääntynyt huikea määrä. Ihmiset saavat sovittua, että pystyvät työskentelemään padolla siihen asti, että sähköt palaavat ja apinat eivät hyökkää heidän kimppuun, mutta jännittynyt tilanne lopulta riistäytyy käsistä ja taistelu selviämisestä alkaa ihmisten ja apinoiden välillä.

Ensimmäiseen osaan verrattuna tällä kertaa ihmisiin ei syvennytä niin paljoa, että niistä juurikaan välittäisi, mutta apinoiden hahmoihin taas syvennytään sitäkin enemmän ja lopulta itse käännyin juuri niiden puolelle, koska kyseessä oli yhden ihmisistä huonoja kokemuksia saaneen hahmon ennakkoluulot, jotka saivat konfliktin aikaiseksi, ei se että apinat olisivat raivokkaita eläimiä. Elokuvassa onkin fiksua symboliikkaa ja kannan ottoa eri ryhmien ennakkoluulojen kuvaamiseksi.

Andy Serkis (king kong, lotr, black panther) tekee huikean motion capture-roolin Caesar johtaja-apinana ja herättää hahmon henkiin paremmin, kuin ihmisiä näyttelevät näyttelijät omansa. Toisena suosikkihahmona toimii jouhevasti apina Koba, jota esittää Toby Kebbell (mm. black mirror). Ihmispuolelta täytyy mainita suosikkini Gary Oldman (Dark Knight), joka menee vähän hukkaan. Jason Clarke (Terminator Genisys) on kerrankin roolissa, joka toimii hänelle, koska ensimmäistä kertaa mies ei ole ärsyttävä, tai luotaantyöntävä. Muut näyttelijät ovat aika tuntemattomia tai tekevät unohdettavan roolin, joten ei niistä enempää.

Cgi:sssä oli viime osassa toivomisen varaa ja se huijasi silmää vain osittain. Tällä kertaa kaikki näyttää huikealta ja nopeasti unohtaa, että apinat ovat CGI:tä! Ainoastaan muutamassa kohdassa, Caesarin poika ja vaimo näyttää hieman epäaidolta, kliinisten nuorten kasvojensa takia, mutta esim. Koba joka on yhtä ryppyä ja arpea on todella uskottava, samoin se vanha oranki Maurice. Myös lavasteet ja paikat on hienon näköisiä ja pidin eniten metsien ystävänä metsäkohtauksista, jotka toivat mieleen suomen metsät. Dystooppinen universumi oli kuvattu oikein uskottavasti ja muutenkin leffa oli melko realistisen oloinen, jopa pieneen tylsyyteen asti, mutta vain niukasti.

Ainut nillittämisen aihe oli minusta sieluttomat ihmishahmot, joista ei juuri välittänyt, mutta muuten kyseessä on laadukas ja älykäs jatko-osa, joka jättää nälän nähdä seuraava ja viimeinen osa "WAR"

ps. Valitsin julisteeksi tuon simplistisen, koska siinä on hienosti kiteytetty ihmisten ja apinoiden välilen ystävyys ja kuinka sen tuhoaa ase heidän välissä.

Pääsin vihdoinkin Apinoiden planeetta-trilogiassa viimeiseen osaan, jota en ollut aikaisemmin nähnyt ja se kantaa nimeä jylhää nimeä War of the planet of the apes (2017).

Omasta mielestäni Apinoiden planeetan uudet tulkinnat olivat kahden ekan osan osalta toimineet yllättävän hyvin ja pikkuhiljaa olen ruvennut kiinnostumaan näistä apina-hahmoista enemmän ja enemmän. Alussa, kun en ollut varma, kuuluuko olla ihmisten vai apinoiden puolella, mutta pikkuhiljaa sympatiat ovat liukuneet apinahahmojen puoleen, mikä onkin sarjan tarkoitus, kun katsoo tätä Matt Reevesin ohjaamaa viimeistä osaa.

Viimeisessä osassa ollaan tultu apinoiden ja ihmisten välillä sotaan, mutta leffa ei ole mikään sota-action isoine räjäyksineen, vaan sotaa kuvataan draaman keinoin ja kyseessä onkin Scifi-draama. Leffa käsittelee sotaa yksilöhahmojen kokemusten kautta, eikä isojen massataisteluiden. Tämän takia leffassa on synkkä ja masentava tunnelma, mikä on minulle jostain syystä aina hyvän leffan merkki. Tässä sodassa ei ole voittajia, vaan kaikki häviävät jotain henkilökohtaisesti. Tämä on toimiva ratkaisu, koska kolmanteen leffaan mennessä apina hahmoista on tullut sympaattisia ja heidän kohtaloista välittää. Mikä onkin aika temppu digitaalisilta hahmoilta. Tosin cgi on jo sillä tasolla tässä, että se ennennäkemättömästi huijaa simää uskomaan hahmoja todellisiksi. Jotkin hahmot eivät edes puhu mitään, mutta tunne välittyy.

Motion capturella tuotettu Caesar, jota loistava Andy Serkis näyttelee huikeasti, on niin loistavasti toteutettu, että uskon hahmoon samalla tavalla, kuin mihin tahansa ihmis näyttelijän esittämään hahmoon toisissa draamaelokuvissa. Toivottavasti tämä mies saa pian jonkun palkinnon, jos ei vielä ole saanut. Vasta puolella nähdään Woody Harrelson, ja aina en ole tästä näyttelijästä niin innoissani, mutta tällä kertaa Woody tekee loistavan suorituksen, Apocalypse now:n Marlon Brandoa hieman muistuttaen. Hahmo on mennyt aatteissaan, niin pitkälle, että jäljellä on enää pelkkää mustaa ja kohtalo onkin lopulta ironinen. Diggasin tästä kovaa.

Sekin oli piristävää, että näiden kahden hahmon välillä ei nähdä kliseistä kaksintaistelua, jossain vaarallisessa paikassa toisilleen uhoten. Leffassa apinoidenpuolella nähdään lapsinäyttelijä Amiah Miller, jonka funktio on ensinnäkin näyttää kuinka armollisia hyviksiä apinat ovat ihmisiin verrattuna, mutta olla myös se alku ihmisille, joita nähtiin alkuperäisissä elokuvissa. Tämä porukkahan ei osannut puhua ja olikin melko luolaihmismäistä porukkaa.

Leffa on välillä todella huikean näköinen ja varsinkin alkupuolella diggaan kovaa mielikuvituksellisista apinoiden majapaikoista, kuten edellisessäkin osassa. Tuollaisessa haluaisin itsekkin käydä. Myös kanadan metsät on kuvattu hienosti ja leffan alku puoli onkin silmäkarkkia meikäläiselle.

Jotain negatiivistakin pitää keksiä kaiken hehkutuksen välistä ja se sijoittuu vankilapako-osioon, joka ei ollut kovinkaan kiinnostava. Myöskään vankileiri ei ole kiinnostavan näköinen.

Toinen on se, että jos odottaa eeppistä sotakohtausta ihmisten ja apinoiden välillä, niin sitä ei nähdä, mutta itse en sitä enää kaivannut. Johan Apinat tappelivat ihmisten kanssa molempien leffojen lopussa edellisissä osissa. Nyt halusin saada hahmot vain turvaan ja rauhaisaan paikkaan, jossa ruveta kehittämään tulevaa lopullista apinoiden planeettaa. Hahmot nimittäin ovat kaikki kokoleffan ajan vaarassa ja kuka tahansa voi kuolla, siksi jos näihin on kehittänyt jonkin kiintymis-suhteen, voi leffassa jännittää oikeasti.

Kesäleffaksi ei toiminta äidy missään vaiheessa miksikään Michael Bay rymistelyksi ja se voi olla joillekkin katsojille tylsää. Kaikella toiminnalla on jokin tarkoitus.

Elokuvatrilogiassa on ollut tähän mennessä monta tasoa ja itseäni kiehtoo sen kantaaottavuus ihmiskunnan epäkohtia kohtaan. Varsinkin ääriliikkeitä. Minä pidin tästä trilogiasta kokonaisuutena todella paljon, sen ollessa kokoajan tasavahvaa.

Seuraavaksi aion katsastaa alkuperäiset osat, joita en ole aikuisiällä katsonut. Ja ehkä jopa sen Tim Burtonin ohjaaman uudelleen.

Apinoiden planeetta-leffojen katsominen jatkuu uusimman trilogian jälkeen nyt ihan ensimmäisellä alkuperäisellä Apinoiden planeetta elokuvalla, Planet of the Apes (1968). Luulin, että en ollut tätä nähnyt koskaan kokonaan, mutta äskettäin katsottuani tajusin, että olen tämän nähnyt lapsena jopa parikin kertaa alusta loppuun.

Tässä Franklin J. Schaffnerin (Patton, Papillon) ohjaamassa, Pierre Boullen romaaniin perustuvassa elokuvassa, joukko tiedemiehiä lähtee avaruussukkulalla aikamatkalle ja heräävät 2000 vuoden päästä pakkolaskuun oudolle karulle planeetalle. Vuosi on 3978. Harhailtuaan hiekkakuopilla aikansa, he huomaavat, että vastaan tulevat ihmiset ovat villi-ihmisiä, suorastaan eläimen tasolla olevia tapauksia ja heitä metsästää ihmismäiset apinat hevosten selässä, taitavasti aseita ja ansoja käyttäen. Osa tiedemiehistä saa surmansa ja häkkiin joutuu Charlton Hestonin kiivaasti esittämä George "kirkas silmä" Taylor. Taylor ei pysty ampumahaavan takia puhumaan ja sotkeentuu muiden villien kanssa samaan häkkiin, kunnes eräs tiedeapina Zira (Kim Hunter), ottaa hänet suojiinsa. Siitä syntyy erinäisiä komplikaatioita.

Näyttelijöistä mukana nähdään mm. Roddy McDowall  Corneliuksena, Maurice Evans Tohtori Zaiuksena ja James Whitmore apinoiden presidenttinä. Linda Harrison tehtäväksi jää olla mykkänä kaunottarena Novana, sen kummempia näyttelysuorituksia.

Efektit olivat tietysti kovasti vanhentuneet näin vanhassa leffassa, mutta jollain tavalla ne sopivat tähän elokuvaan todella hyvin ja pidin niistä paljon. Apinoiden naamarit olivat komeasti tehty, kun ottaa huomioon tekovuoden. Ne olivat John Chambersin käsialaa, jonka  prostetiikka tekniikka oli uraa uurtavaa tuohon aikaan. Samoin lavasteet olivat komeat, vaikka minimalistiset. Kallio- ja merenranta maisemat olivat myös huikeita.

Leffa oli kantaa ottava ja tässä käytiin vääntöä uskonnon ja tieteen ja varsinkin evoluution hyvistä ja huonoista puolista. Kiihkouskovaisuus esiintyi ensin negatiivisena, mutta lopulta hyvää tarkoittavana asiana, kun taas tiede oli aluksi oikea ratkaisu kaikkeen, mutta lopulta myös uhka kaikelle elävälle. Leffa pisti miettimään montaa juttua eri kannalta ja se on aina hyvän elokuvan merkki.

Elokuvassa oli muutamia twistejä ja jos tätä ei olisi nähnyt, tai kuullut aikaisemmin voisi se yllättää katsojan muutamaan kertaan oikein kunnolla.

Elokuva on klassikko ja jopa legendaarinen tieteiselokuva, joka voitti palkintoja, sai 4 jatko-osaa, televisio sarjan, animaatio-elokuvan,  Tim Burtonin remaken ja aivan uuden esi-osa trilogian 2010-luvulla. Ja tietenkin Spaceballs parodian.

Kirjoittanut: Kai Kumpulainen