Tenet (2020)

Tenet on elokuva, joka vaatii useita katselukertoja päästäkseen oikeuksiinsa, mutta se myös vaatii katsojalta, että tämä on valmis panostamaan kallista aikaansa sen parissa. Jos elokuva ei ekalla kerralla säväytä katsojaa tarpeeksi, niin se varmasti painuu unholaan. Itselleni se teki ekalla kerralla vaikutuksen piristävillä, uusilla kuvauspaikoillaan mm. Tallinnassa, joten olen ollut innokas katsomaan sitä uudelleen. Tällä kertaa ajattelin vähän analysoida näkemääni kevyesti.

Tenet (2020)

Elokuvan juonen voi katsoa monella tapaa ja siitä löytyykin paljon tasoja. Popparileffana sen voi katsoa pintaa hipoen ja ymmärtää yksi sen perusjuonista simppelinä agenttileffana. Sen voi myös nähdä yhden naisen rankkana kertomuksena narsistin vallan alla ja täten kostoelokuvana. Sen voi myös katsoa elokuvan sisäisen logiikan kautta ja pistää aivot solmuun miettiessään ajassa kulkemisen kuvioita. Elokuva vaatii myös useita katselukertoja, jos haluaa sisäistää kaikki sen lukuisat tieteelliset dialogit (ja jargonit). Ensimmäisellä kerralla menee varmasti 70% asioita ohitse. Ainakin itselläni meni. Jos elokuvaan haluaa panostaa, voi siitä löytää loputtomasti mielenkiintoista pohdintaa (ainakin tiedenörteille). Uskon, että ajansaatossa sen obligaatiot nousevat elokuvien historiassa. Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa ja tässä aikakäsitystä riepotellaan oikein huolella.

Elokuva on myös visuaalisesti hyvin mielenkiintoinen. Nolan käyttää paljon urbaania harmaata miljöötä ja paljon betonisia rakennelmiä. Rakennusten arkkitehtuuria hän hyödyntää paljon luoden simplistisiä ja kulmikkaita taustoja. Tämä on Nolanille tyypillistä, mutta varsinkin tässä elokuvassa nuo yksinkertaiset ja suoria viivoja sisältävät betonimaisemat nousevat uudelle tasolle. Maya intiaanien pyramidia muistuttava Linnahall Tallinnan satamassa on kuin tehty tällaisia urbaaneja Nolan-elokuvia varten. Samankaltaisia betonirappusia nähdään muutenkin elokuvassa toistuvasti. Näistä visuaalisista designeistä vastaa Nolanin luottomies Nathan Crowley (Dark Knight, Dunkirk). 

Välillä kyllä käydään eksoottisissa ja kauniissa maisemissa mm. Italiassa ja Intiassa. Nämä kohteet tuovat mieleen Bond-elokuvat parhaimmillaan. Elokuva onkin kuin Nolanin näkemys modernista Bond-leffasta scifi-musteilla. 

Itselleni silti piristävimmät kohdat olivat ne, jossa vierailtiin Tallinnassa. Elokuva muistutti niissä kohdin hollywood-budjetin pohjoismaista rikoselokuvaa. Oli kerrankin hienoa nähdä, miten tutuissa maisemissa on kuvattu megaluokan leffaa. Se myös toi elokuvaa lähemmäs todellisuutta ja realismia. Kuullaanhan kohtauksessa myös hieman suomenkielen sanoja "keskus kuittaa". 

Sama visuaalinen yksinkertaisuus jatkuu myös elokuvan tieteishärpäkkeissä. Algorytmin osa muistuttaa yhteen hitsattuja rautapalikoita ja itse laite näyttää isolta auton kampiakselilta. Myöskin infografinen laite, jossa käännetaan ajan suunta on hyvin yksinkertainen rautakapseli betoniseinän sisällä.



Koska laitteet eivät ole mitään ennennäkemättömiä avaruushärpäkkeitä, joissa vilkkuisi värikkäitä valoja ja nappuloita, tuovat ne uskottavuutta elokuvaan, eivätkä riko täten fiilistä pohjoismaisesta rikosleffasta. Nolan on ennenkin käyttänyt tätä tyyliä, luoden scifi-kamasta realistista tunnistettavilla objekteilla. Designeri Nathan Crowley palkittiin tästä elokuvasta.

Elokuvassa ei nähdä cgi:tä juuri ollenkaan ja kaikki kuvauspaikat ja stuntit ovat aitoja, mikä lisää illuusion tunnetta oikean elämän tapahtumista. Tämä on hienoa nykyaikana, kun megaelokuvat pursuavat kaikkiea feikin näköistä tietokone-efektiä. Tämä lisää myös elokuvalle ajattomuutta. Elokuvassa nähdäänkin uskomattoman paljon käsityötä.

Elokuvan toimintakohtaukset ovat "realistisuudessaan" huippuluokkaa ja todella intensiivisiä. Stunttimiehet ovat tehneet kovaa työtä opetellessaan taistelemaan niin kuin kuva kulkisi takaperin. 

Elokuvan "päänäyttelijä" John David Washington (Denzelin poika) tekee hyvää työtä modernina "tummaihoisena James Bondina". Elokuvantekijä luottaa siihen, että tällaisen hahmon taustoja ja persoonallisuutta ei tarvitse tarinan kannalta edes kertoa. Olemmehan nähneet samanlaisia hahmoja elokuvissa jo tuhansia kertoja. Täten hahmolle ei edes anneta nimeä, vaan hän on simppelisti "The Protagonist". Tehokasta. Modernia.



Siksi mielestäni tarinan todellinen päähahmo on Elizabeth Debicki, jonka taustoihin, personallisuuteen ja tunteisiin paneudutaan elokuvassa eniten. Hän on se inhimillinen tekijä tässä tarinassa ja häntä lopussa kannustaa eniten.



Washingtonin sidekickinä toimii karismaattinen Robert Pattinson, joka tuo veijarimaista kepeyttä ja hieman huumoria elokuvaan. Kenneth Branagh on mielestäni leffan yksi mielenkiintoisimmista näyttelijöistä. Hänen narsistiseen ja megalomaaniseen hahmoonsa uskoo. Vaikka kyseessä on tavallaan perus James Bond-pahis, tuntuu mies uskottavammalta kuin useimmat näistä hahmoista.

Myös Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pyörähtää leffassa.

Mielestäni elokuvassa ei ole paljoa valitettavaa, mutta jos jotain täytyy kaivaa, niin siitä puuttuu se suurelle yleisölle tarkoitettu täky, tai iso kohtaus, jonka voimalla ihmiset katsoisivat tätä uudelleen ja uudelleen. Sellainen josta kuhistaisiin kavereille, että "vitsi siinä oli siisti kohtaus, kun se ja se...". Eli se kunnon poppariviihde osuus. Itse en sellaista tähän kaipaa, mutta sen avuin elokuva olisi noussut laajempaan suosioon. 

Ekalla katsomiskerralla oletin, että soundtrackin olisi luonut hovisäveltäjä Zimmer. Musiikki kuulosti niin samanlaiselta, kuin aiemmissa Nolan-leffoissa oli tunnettu kuulemaan. Zimmer olikin päättänyt säveltää Dune-elokuvaan musiikit, joten paikalle kutsuttiin ruotsalainen Ludwig Göransson. Elokuvan musiikit ovatkin mielenkiintoista "ambient-pörinaa", joka hyödyntää elokuvan mukaan reverse-sampleja. Sen tunnusomaisin "naputus" kappale onkin alkanut elää omaa elämäänsä tiktok-videoiden taustalla. Elokuvassa on sen verran mielenkiintoista ambient-musaa, että sen soundtrack jäi levylautaselleni pyörimään.

Elokuva voi saada ekalla katsomiskerralla katsojan karttamaan sitä, koska se ei heti anna blockbustereille tuttua helppoa poppariviihdykettä, mutta jos sille antaa mahdollisuuden, antaa se jokaisella katsomiskerralla enemmän ja enemmän. Elokuva ei siis aliarvioi katsojaa ja jos sitä koittaa tosissaan miettiä, laittaa se aivot helposti solmuun. Itse aion katsoa sen vielä useita kertoja vuosien vieriessä, koska rakastan tällaisia haastavia elokuvia, jotka eivät heti anna kaikkea. Elokuvaa voisikin verrata vaikka progressiiviseen rock-levyyn, joka aukeaa vasta useiden kuuntelujen jälkeen ja joka kierroksella bongaa jotain uutta. 

Pidän myös mielettömästi elokuvan tyylistä, jossa tieteiselokuva on viety realistisuudessaan äärimmilleen, jolloin se muistuttaa jo pohjoismaista rikoselokuvaa. Se on myös visuaalisesti erittäin komeannäköinen. On hienoa, että tällaisena franchisejen reboottausten ja remakejen aikakaudella Nolan tekee omaa juttuaan ja luo uusia tarinoita. Nolanin filmografiassa se ei nouse aivan top kolmoseen (ainakaan vielä), koska siellä on itselleni niin tärkeitä elokuvia ja taso on äärimmäisen kova, mutta viimevuosien suosikkielokuvieni joukkoon se päätyy helposti.

Siinä missä Dark knight mullisti supersankarielokuvat ja Inception heist-elokuvat, tekee Tenet saman vakoojaelokuville.

- Kai Kumpulainen 9.1.2022