Inferno (aka. Desert Heat, 1999)

 

Aina kun luulee nähneensä nuoruuden suosikkinäyttelijän kaikki elokuvat moneen kertaan, niin löytyy yksi mitä ei ole vielä nähnyt. Leffahyllyjä kaivellessani vastaan tuli Jean Claude Van Dammen tähdittämä teos Inferno, vuodelta 1999. Leffa sijoittuu siihen aikaan, kun en enää aktiivisesti katsonut Van Dammen leffoja ja onkin jäänyt siksi näkemättä. No parempi myöhään kuin... Kannen perusteella elokuva vaikuttaa todella halvalta ja geneeriseltä toiminta pätkältä, mutta huomattuani ohjaajan nimen lähti leffa heti katseluun. 

Elokuvan on ohjannut legendaarinen John G. Avildsen, joka vastaa yksistä 80-luvun kovimmista klassikoista, kuten Rocky (1976), Rocky 5, Karate kid 1&2 jne. Viimeisenä ohjauksenaan hän on lähtenyt tekemään omaa visiotaan Kurosawan Yojimbo – Onnensoturista. Ihan Kurosawan tasoista ei elokuvasta tullut, mutta sitäkin viihdyttävämpi machoilun ilosanoma. Tässä on itseasiassa niin macho meininki, että luultavasti se canceloidaan jonkin tahon toimesta pian ja hävitetään maanpäältä. Wikipediassa toksisen maskuliinisuuden kohdalla on luultavasti tämän elokuvan kuva. Mutta olipa se vaan pirun viihdyttävä teos omassa lajissaan. Onneksi katsoin sen vihdoinkin.

Inferno (aka. Desert Heat, 1999)

Van Damme on Eddie Lomax. Alkoholisoitunut ja itsetuhoinen erämaan kojootti, joka on viemässä prätkää lahjaksi ystävälleen Johnnylle (Danny Trejo). Kännissä hän ammuskelee pitkin aavikkoa, kunnes osuu vahingossa kolmen juntin lava-autoon. Juntit sattuvat olemaan pahamaineiset Hoganit, jotka pitävät lähikylää kauhun vallassa. He ampuvat Lomaxin henkihieveriin ja vievät tämän prätkän. Lomaxin ystävä Johnny Sixtoes löytää miehen erämaasta ja paikkaa kuntoon. Nyt Eddie Lomaxilla on mielessään vain kosto.

Juoni on siis periaatteessa sitä, että Damme hakkaa ja tappaa pikkukylän kaikki miehet ja panee kaikki naiset. Tämä olisi voitu tehdä hyvin tylsästi ja ilottomasti, mutta onneksi puikoissa on ohjaaja jolla on pilke silmäkulmassa ja kieli poskella. John G. Avildsen taitaa 70-80-lukuisen hurtin huumorin, jonka takia leffasta tuleekin oikein nautittava pläjäys.

Huumori onkin hyvin roisia ja tässä on mm. kohtaus missä uskovainen mummeli menee tapaamaan yöllä Van Dammea ties mitkä jutut mielessään, mutta näkee ikkunasta tämän paneskelemassa kahta naista, jotka ovat kiitollisia henkensä pelastamisesta. Mummo kaivaa käsilaukusta tequila pullon, asettaa siihen pillin ja jää nauttimaan showsta. Leffa tietää miten pidetään hauskaa.

Leffasta kulkee myös versio nimellä Desert Heat. Tarina kertoo, että tämän nimisenä se sisältää paljon enemmän alastomuutta ja paneskelua. Toki Infernossakin sitä riittää.

Van Damme on elokuvassa hitusen ikääntynyt ja harmaantunut, mutta on nyt karismaattisempi, kuin koskaan. Sänkiparrassaan äijä on melkoinen könsikäs.

Mukana on liuta hyvinkin tunnettuja näyttelijöitä. Dammen kamua esittää Danny Trejo. Trejo on tällä kertaa mystinen intiaani, josta ei ota selvää, onko hän oikea mies, vai pelkkä henkimaailman hahmo. Trejo on aina laadun tae elokuvassa. Ainakin tietynlaisen Trejo-laadun.

Koska leffa on Avildsenin ohjaama, on siihen saatu mukaan legendaarinen Mr. Miyagi, eli Pat Morita. Morita tuo lisää elokuvan sympaattisuuteen ja hahmo pitääkin hauskaa muiden eläkeläisten kanssa.

Eläkeläisiin kuuluu mm. persoonallisen näköinen Vincent Schiavelli, sekä Bill Erwin. Hauskaa, että eläkeläiset riemuitsevat ja pitävät hauskaa, kun Damme pistää kylmäksi kylän urpoja, eikä kukaan paheksu moista lahtaamista, vaan suorastaan kannustaa siihen. Oli sitten kyseessä sukulaiset tai ei.



Naisväki koostuu mm. Gabrielle Fitzpatrickistä, Jaime Pressly ja Priscilla Pointerista. Naiset ovat leffassa lähinnä pelastettavina objekteina, jotka kuolaavat Dammen perään.

Mukana on myös Hoganien isänä Larry Drake, joka tunnetaan Darkmanin Durantina, sekä poikana kierosilmäinen Silas Weir Mitchell (joka taas tunnetaan mm. Prison Breakista).

Inferno on vanhanliiton übermacho moderni western, joka taitaa hurtin huumorin. Pienen budjetin takia se on mukavan minimalistinen. Se ei ehkä ole niin komea joutsenlaulu John G. Avildsenin uralle, kuin toivoisi, mutta omassa lajissaan se on superviihdyttävä mestariteos. Ottaen huomioon, että nykyään ei tällaista edes saisi tehdä, tai monet tahot pahoittaisivat mielensä ikihyviksi. Luultavasti ohjaaja on pitänyt hauskaa tämän parissa enemmän, kuin olisi jonkun hollywood blockbusterin. Jos nykyinen elokuvien Disney-politiikka rupeaa tulemaan korvista ulos, suosittelen katsomaan tämän teoksen.

- Kai Kumpulainen 1.11.2023

Erilaisia blu-ray julkaisuja: