A Good Day to Die Hard (2013)

Vuoden 1988 toimintaelokuva Die Hard on jokaisen tuntema klassikko, jolla on jopa kaksikin kappaletta huippukovia jatko-osia (joita katsotaan yhä vieläkin vuodesta toiseen), sekä yksi kehnompi neljäs osa, minkä vielä nielee viihdepläjäyksenä helposti, mutta taso on laskenut aiempiin verrattuna roimasti. Entäpä tämä pahamaineinen viides osa, jota kukaan ei pyytänyt? Olen sen aikanaan katsonut kerran, pettyen pahasti. Nyt miltei 10-vuotta myöhemmin päätin ottaa härkää sarvista ja katsoa sen uudelleen. Ehkäpä elokuva näyttäytyisi uudessa valossa, kun vuosia on kulunut tarpeeksi? Elokuvan on ohjannut John Moore (Max Payne, Omen 2006 remake). Yippee-ki-yay Mother Russia!

A Good Day to Die Hard (2013)

John McClanen poika Jack on CIA-agentti, joka joutunut pulaan ollessaan suorittamassa tehtävää Venäjällä. Jack tuomitaan elinkautiseen, joten John päättää lähteä viettämään lomaansa Moskovaan ja samalla pelastamaan poikansa. Pelastusyrityksen tuoksinnassa isä ja poika sekaantuvat terroristiryhmän salajuoniin. Samalla kun kahdenkeskinen kuittailu huonosti hoidetuista perhesuhteista sinkoilee, sinkoilevat myös luodit.

Heti alkuun tulee tunne, että tämä ei ole Die Hard elokuva. Vakava, rosoinen ilme, tarpeeton sininen filtteri kuvassa ja Jason Bournea matkiva heiluva kamera vievät todella kauas Die Hard-elokuvien tutusta tyylistä. Ehkä elokuva ei alunperinkään ole suunniteltu Die Hardiksi vaan joksikin muuksi toimintaleffaksi, jossa vain Jay Courtney on pääosassa ja suureksi paisuneen budjetin takia on lyöty Die Hard-leima päälle ja ujutettu Bruce Willis mukaan, jotta saadaan yleisö kiinnostumaan. Ainakin tältä elokuva koko ajan vaikuttaa. Varsinkin alkupuoliskolla Bruce tuntuu kovinkin päälle liimatulta ja olevan aivan väärässä elokuvassa. Hetken aikaa hahmot eivät edes reagoi miehen olevan mukana toiminnassa ja hän tuleekin ensimmäisen toimintakohtauksen aikana koko ajan toiminnan perässä. Visuaalisesti elokuva on mielestäni aivan pielessä Die Hard-elokuvaksi, vaikka näyttääkin omalla tavallaan komealta. Varsinkin loppupuolisko sopisi johonkin aivan muuhun, paljon synkempään elokuvaan.

Bruce Willis itse vaikuttaa jokseenkin vanhemmalta, kuin nykypäivänä, mikä on omituista. Sen lisäksi, että hän on elokuvassa päälleliimatun oloinen, ovat onelinerit ja vitsitkin melko kehnoja kliseitä, joita Willis huutaa tuuleen, kenenkään edes reagoimatta niihin. Kuinka monta kertaa elokuvassa voi käyttää saman "olen lomalla"-vitsin. Ilmeisesti kymmeniä. Vitsihän on sumeilematta pöllitty Beverly hillsin kytästä. Myös samaa "lapset sitä ja lapset tätä" vitsiä käytetään aivan liian monta kertaa. Silti Willis on ainut karismaattinen ja muistettava hahmo koko elokuvassa, mutta takana ovat ajat, kun häntä aidosti kiinnosti olla John McClane ruudulla.

En ole koskaan ollut mikään Jay Courtney-fani, ja mies tuntuukin halvalta kopiolta Sam Worthingtonista. Vaikka mies on parantanut suoritustaan vuosien varrella, niin tässä leffassa kaveri tuntuu vielä aivan korvattavissa olevalta tusinakasvolta. Lopussa mainitaan, että Jackin nimi onkin yllättäen John McClane, mikä viittaisi siihen, että tulevissa elokuvissa Jay Courtney olisi korvannut Brucen Johnina. Itse en ainakaan osta tätä kaveria McClanena. Onneksi näin ei koskaan käynyt.

Elokuvassa yritetään luoda draamaa näiden kahden miekkosen isä/poika-suhteella, mutta vaikka se onkin lähes parasta koko leffassa, niin sekin aihe tuppaa jäämään melko pinnalliseksi. Draamapuoli tyytyy olemaan buddy-elokuvista tuttua kuittailua keskenään, kunnes yllättäen annataankin kaikki anteeksi, kunhan on saatu hieman ammuttua yhdessä pahiksia. Buddyhuumorikin on oikein paikallaan, mutta tällaisessa vakavassa Bourne-henkisessä elokuvassa se tuntuu olevan aivan väärässä paikassa.

Mary Elizabeth Winstead on myös elokuvan alussa ja lopussa cameo-roolissa, jotta tämä elokuva saataisiin löyhästi yhdistettyä edelliseen neloseen, jossa Winstead esitti McClanen tytärtä. Ratkaisu vaikuttaa hieman halvalta.

Yksi elokuvan pahimmista synneistä on se, että siitä puuttuu hyvä pahis. Jokaisessa Die Hardissa on ollut karismaattinen ja muistettava pahis. Varsinkin ensimmäisessä osassa Alan Rickmanin Gruber on miltei parempi hahmo, kuin itse John. Tässä elokuvassa "pääpahista" pohjustetaan yhdessä lyhyessä kohtauksessa, jossa mies koittaa olla "persoonallinen" syödessään porkkanaa ja kertoessaan siitä, kuinka hän halusi olla tanssija. Juuri kun aloin vähän kiinnostumaan tästä geneerisestä hahmosta, pahista vaihdetaan toiseen, mutta aivan liian myöhään, että katsojana ehtisi enää panostaa tähän hahmoon. Muutenkin kaikki pahikset ovat hyvin geneerisiä, kasvottomia ja ruudulla vain sen hetken, että ne saadaan hengiltä.

No löysinkö mitään positiivistä, lyhyen keston lisäksi. No, elokuvassa on kolme isoa toimintakohtausta. Kaksi niistä on kaikessa sarjakuvamaisuudessaan ja fysiikan lait unohtaessaan ihan viihdyttäviä. Parhaimmaksi jää kohtaus, jossa helikopteri tuhoaa kerrostaloa ja pääpari joutuu hyppäämään ylimmän kerroksen ikkunasta ulos. Elokuvan vakavaan ilmeeseen verrattuna kohtaukset ovat täysin epäuskottavia ja yliampuvia, mutta niitä on hauska katsoa. Jossain vaiheessa heiluva kamera ja salamaleikkauksetkin unohdetaan, mikä helpotaa seuraamista.

Musiikeista sen verran, että lopputesteissä kuultava The Rolling Stonesin Doom And Gloom on sopiva kappale "Die Hard"-elokuvaan, mutta tuntuu aivan vieraalta tässä elokuvassa, koska meininki ja visaalinen ilme on niin modernia ja synkkää, mutta kappale taas klassista rockia.

Kaiken kaikkiaan elokuva tuntuu ontolta ja harmaalta viritykseltä, jossa hahmot ovat geneerisiä, juoni yhdentekevä, pahikset unohdettavia ja koko Die Hard-leima päälleliimatulta. Enempi elokuva muistuttaa Williksen myöhempien aikojen tusinaelokuvia, joita ilmestyi useita kappaleita per vuosi. Elokuvan budjetti on ollut lähes 100 miljoonaa, mutta se vaikuttaa huomattavasti halvemmalta b-leffalta. Parasta siinä on muutamat näyttävät toimintakohdat, jotka kestävät kokonaisuudessaan alle minuutin. Suosittelenkin katsomaan ne vaikka youtubesta ja säästämään aikaa katsomalla jotakin ihan muuta.

- Kai Kumpulainen 5.7.2022