The Lighthouse (2019)

 
Katselin vihdoinkin paljon hypetetetyn, Vvitch-ohjaaja Robert Eggersin uusimman A24-teoksen The Lighthouse (2019). Elokuvaa oli kehuttu paljon ja kaikki mitä siitä tiesin vaikutti oikein mainiolta ja juuri minun makuuni. Olen tunnetusti mustavalkoisten elokuvien ystävä. varsinkin näiden, jotka on tehty tyylikeinon takia mustavalkoiseksi, eikä pakon sanelemana. Myöskin näyttelijävalinnat vakuuttivat ja olivat mielenkiintoisia. Mutta oliko leffa hyvä?

The Lighthouse (2019)

Kaksi toisilleen tuntematonta majakanvartijaa päätyvät vahtimaan majakkaa yhdessä uudessa englannissa 1800-luvun lopulla. Toinen on vanha konkari (Dafoe) ja toinen nuorenpi apumies (Pattinson). Yhtenä päivänä vesivarat saastuvat ja miehille ei jää muuta juomakelpoista nestettä kuin raaka viina.  Viikkojen eristäytyminen muusta maailmasta viinaa litkiessä alkaa käydä molempien ajantajun ja mielenterveyden päälle...

Heti kärkeen pitää hehkuttaa Eggersin tyylikeinoa kuvata elokuva vanhalla tekniikalla mustavalkoiselle 35mm filmille, ja valita kuvasuhteeksi neliömäinen Movietone-kuvasuhde (1,19 : 1). Mustavalkoisuus tuo mielettömän hienon elementin saastaiseen ympäristöön ja välillä elokuva muistuttaa vahvasti ikivanhoja leffoja. Kuvakulmat ovat tyyliteltyjä ja elokuva näyttää omaan mieleeni erittäin komealta kokoajan. Oikein eleginen ulkoasu. Näitä lisää.

Toiseksi pitää hehkuttaa näyttelijöitä, joita on vain kaksi koko elokuvan ajan (jos näyissä vilahtavaa kahta henkilöä ei lasketa). Willem Dafoelta en odottanutkaan muuta, kuin huippusuorituksen ja sen hän antoikin. Robert Pattinsonilta en ole aiemmin nähnyt yhtään elokuvaa, mutta odotukset eivät olleet korkealla. Mies yllätti ja oli aivan loistava koko leffan ajan. Todella huikea nuorehko näyttelijä. Molempien suorituksia oli ilo seurata.

Jos negatiivisia aisoita pitää kaivaa, niin elokuva oli hiukan liian pitkä. Sen olisi voinut tiivistää 20 min lyhyemmäksi. Toinen mikä tulee mieleen on se, että sen kuvasto ei mennyt niin pitkälle, kuin olisin toivonut. Sen kauhuelementit eivät olleet kovinkaan pelottavia ja ahdistavuus ei mennyt tarpeeksi pitkälle. Se ei myöskään jäänyt mieltä kalvamaan tai shokeerannut kunnolla. Ehkä se ei ollutkaan tarkoitus, mutta nyt tuntui, että lopullinen teho jäi valjuksi. Tai itse olisin toivonut edes loppuun, jotain todella räväkkää ja mieleenpainuvaa, jota muistella vuosia. Se ei myöskään ollut tarpeeksi vaikea tulkita, että olisi antanut enempi pureskeltavaa uusintakatseluille. Ehkä pahiten katselunautintoani pilasi kaikki se hype, mitä olin vuodenpäivät elokuvasta kuullut ja lukenut. jos olisin katsonut tämän aivan tyhjältä pöydältä, voisin luultavasti olla yksi noista hypettäjistä. En tiedä kuinka paljon katselukokemukseen vaikuttaa, jos on oikeasti kokenut juoppohulluutta, mutta varmasti aika paljon. Elokuva toimii sysimustana komediana ehkä parhaiten.

Elokuva oli täynnä symboliikkaa ja kuvastoa mm. merimiesten tarinoista, meriaiheisista mytologioista, raamatusta ja päällimmäisenä kreikan Prometheus mytologiaa. Oikeastaan tarina menee aika läheltä Prometeuksen tarinaa. Myöskin Sascha Schneiderin maalaukselle tehdään kunniaa. Oikeastaan tuttujen symbolismien bongailut olivat osa katsomisen hauskuutta. Elokuvan voi katsoa myös täysin ilman yhdistämistä tarustoihin pelkkänä juoppohullujen sekoiluna ja silloin se on aika helppoa katsottavaa.

Jos valtavirrasta poikkeavat elokuvat ovat juttusi, etkä karsasta mustavalkoisuutta, niin suosittelen tsekkaamaan tämän mainion pätkän, joka ei mielestäni yllä ihan mestariteokseksi, mutta kuuluu vuoden 2019 parhaimmistoon helposti.

- Kai Kumpulainen 19.8.2020