Last Man Standing (1996)

 90-luvulla ennen ensimmäisen Matrixin tuloa, toimintaelokuvat olivat hyvin pitkälti sitä, että toimintasankari syöksyy kahden pistoolin kanssa poikittain halki ilman ja samalla ampuu pahiksia niin pirusti. Yleensä aseiden tehoa on vielä liioiteltu niin, että vastustajat lentävät ilmassa taaksepäin metrikaupalla. Yksi tyylikkäimmistä tällaisista elokuvista on ysäsuosikkini Last Man Standing (1996). Se on myös yksi suosikki Bruce Willis-elokuvista herran kultakaudelta ennen, kun miehen ura lähti alamäkeen 2000 ja 2010-luvuilla. Bruce Willis teki monta loistavaa elokuvaa 80- ja 90-luvuilla ja tämä on yksi niistä, joita olen katsellut nuorena eniten. Se ei ole täydellinen elokuva, mutta se on erittäin tyylikäs, viihdyttävä ja erottuu genressään edukseen. Itseasiassa elokuvan genreä on vaikea määritellä, koska se on sekoitus montaa eri genreä. Elokuvan melko simppeli tarina pohjautuu  Akira Kurosawan Yojimbo – onnensoturi elokuvan tarinaan ja myös toisen sitä lainanneen Sergio Leonen Kourallinen dollareita elokuvaan, jonka pääosassa nähdään Clint Eastwood. Elokuvan on ohjannut Walter Hill (48 tuntia, Red Heat). Oli taas aika katsoa kuinka lemparileffani on kestänyt ajan hammasta...

Last Man Standing (1996)

1930-luvulla pieneen texasilaiseen pikkukaupunkiin saapuu mystinen mies, nimeltä John Smith. Kaupunkia hallitsee kaksi gansgteriliigaa. Toinen on puolalainen, Doylen johtama ryhmä ja toinen italialainen mafia, jota hallitsee  Strozzi. John Smith päättää hyötyä molemmista ryhmistä, näyttämällä kykynsä taitavana asemiehenä. Kumpi liigoista maksaa enemmän saa Smithin palvelukseensa ja aina kun tarjous on houkuttelevampi, siirtyy Smith toiseen liigaan. Onhan hän lähes päihittämätön miehenlahtaaja, kunnes Doylen oikeakäsi Hickey saapuu kaupunkiin...

Elokuva on erikoinen sekoitus Noir-elokuvaa, 1930-luvun gangsterileffaa, lännenelokuvaa ja 90-luvun John Woo tyylistä räiskintäelokuvaa. Visuaalisesti elokuva on komeaa noir-tyylistä cinemagrafiaa. Valaistukset ovat suuressa asemassa ja kuva on melkein seepian värinen, joka korostaa sitä miten rutikuivassa ja pystyyn kuolleessa kylässä elokuvan hahmot tarpovat hampaat hiekkaa kirskuen. Jokainen kuva on todella tomuinen, väritön ja kuivakka. kunnes loppupuolella vesisade huuhtoo kaiken pölyn alleen. Vaikka elokuva on kaikessa yksinkertaisuudessaan melko b-toimintaa, on sen visuaalinen puoli ja kuvaus kuin a-luokan draamaelokuvasta (joka kuvaa 1930-lukua).





Enkä tiedä siitä B-toiminnasta. Omasta mielestäni toiminta on ihan A-luokkaa. Elokuva vaan ei jostain syystä menestynyt aikanaan kovinkaan hyvin ja suomessakin se taisi mennä suoraan videomyyntiin lyhyen teatterikierroksen jälkeen. Elokuvan budjetti oli tuohon aikaan huikeat 67 miljoonaa, joten mistään tusinatuotteesta ei ole kyse, mutta ilmeisesti yleisö oli pitänyt sitä liian ilottomana, masentavana ja synkkänä, joten se tienasi vain 47miljoonaa. Itseäni nuo asiat taas aikoinaan kiehtoivat, kun elokuva ei ollutkaan pelkkää huumoria ja onelinereitä. Toiminta elokuvassa on Walter Hillille tuttua tavaramerkki actionia, eli ylitsepursuavaa, armotonta ja välillä se menee överiyydessään jopa huumorin puolelle, mikä tuo sitä tiettyä viihdyttävyyttä elokuvaan.

Bruce Willis tekee leffassa yhden cooleimmista rooleistaan. Hän puhuu matalalta kähisten, siristää silmiään kuin Eastwood konsanaan ja mutristaa huuliaan niinkuin williksen maneereihin kuuluu. Hän on myös ultimaattisen badass aina kun saa pistoolit käsiinsä. Lähes voittamaton supersankari... tai enemminkin antisankari. Miehen kryptoniittia onkin se, että hän menettää aseensa. Silloin hän on haavoittuvainen.





Mukana on seriffinä toinen Bruce, eli Bruce Dern (Nebraska, 2013). Baarimikkoa ja Williksen sidekickiä esittää Blade Runnerista tuttu William Sanderson. Toista Gansteripäällikköä Doylea esittää monesta roolista tuttu David Patrick Kelly. Toisessa joukossa nähdään Sopranoksesta tuttu Michael Imperioli. Naiskauneutta edustaa mm. Karina Lombard.



Kaikista muistettavimman roolin tekee Willistäkin coolimpi Christopher Walken, joka on todella kuumottava antagonisti. Walkenin Hickeyn kähisevää ääntä kuvaillaan sanoilla "kuulostaa kuin joku viiltelisi kasvosi ja työntäisi jääpiikin henkitorveen".

Äänitehosteet elokuvassa ovat todella jykeviä. Williksen aseiden laulaessa, kuulostaa kuin kaksi tykkiä jyrähtelisi vuoronperään. Musiikit ovat kauttaaltaan todella tyylikkäitä ja matalalta jyrisevä sähkökitara tuo hienoa kontrastia elokuvaan. Musiikeista vastaa multi-instrumentaali Ry Cooder.

Elokuva ei ole mestariteos, mutta pirun viihdyttävä se on. Sen visuaalinen ilme on kestänyt aikaa todella hyvin ja se näyttääkin mielestäni aika ajattomalta. Vaikka juoni on melko simppeli loppupeleissä, voi elokuvan katsoa useaan kertaan tietyin väliajoin. Elokuva sijoittuu mielestäni parhaiden Bruce Willis-elokuvien kastiin ja Willis tekeekin yhden cooleimmista rooleistaan, unohtamatta kuumottavaa Christopher Walkenia. Suosittelen katsomaan ainakin kerran.

- Kai Kumpulainen 2.10.2020