Zack Snyder's Justice League (2021)

Olen ollut Snyderin elokuvien fani siitä lähtien, kun hienon Sin Cityn jälkeen Frank Millerin sarjakuvaan perustuvan 300-elokuvan ohjasi Zack Snyder. Se oli jotain uutta ja hienoa ja visuaalisesti täysin erilaista. Elokuva oli kuva kuvalta suoraan sarjakuvan sivuilta napattu Sin Cityn tyyliin ja se oli jotain ennennäkemätöntä ja uutta. Todellisen potin räjäytti upea ja eeppinen Watchmen, jota pidän vieläkin yhtenä parhaimmista sarjakuvafilmatisoinneista, ellei jopa parhaana. Suckerpunch taas esitteli Snyderin visuaalisia kykyjä musavideomaisessa superviihdyttävässä roskaleffamaailmassa, joka sisälsi kaikkea mitä leffa/pelinörtti saattoi kuvitella. Leffa oli ison budjetin höpöhöpöroskaa, mutta oikein maukas paketti, jota ei pidä ottaa liian tosissaan. Jotenkin aina olin samalla aaltopituudella Snyderin kanssa ja tiesin mitä hän ajattelee leffoja tehdessään. Ja jos olisin itse päässyt ikinä ohjaamaan supersankarileffaa ja kykyjä olisi ollut, niin jotain samankaltaista sieltä olisi luultavasti tullut. DC:n maailmaan saapuessaan ensin Watchmenilla ja sitä kautta DCEU:n ensimmäisen elokuvan Man of steelin tuodessaan maailmaan, olin aivan myyty, koska ensimmäistä kertaa Supermies oli tuotu kankaalle tavalla, joka kiinnosti minua. Hahmo oli visuaalisesti juuri oikeanlainen, kuin suoraan sarjakuvan sivuilta ja tällä kertaa myös hahmo samaistuttavampi kuin ennen. Mutta todellisen täysosuman Snyder teki minulle henkilökohtaisesti, tuomalla seuraavaan elokuvaan Batmanin juuri sellaisena, kun olin siitä haaveillut näkeväni, eli todella synkkänä, äärimmäisenä ja jopa hieman pelotavana ja todella brutaalina, kuin suoraan Frank Millerin sivuilta Dark Knight Returns klassikosta. Olin täysin myyty, vaikka muu kansa ei ollut tässä samalla tavalla mukana. Minulle syntyikin pieni pakkomielle Batman V Superman elokuvaan ja olen sen Ultimate editionin katsonut n. 7 kertaa tähän mennessä. Snyder myös tietää miten herätellä tunteita ihmisissä, jotka ovat helposti masentuvaa sorttia ja samalla hän osaa luoda heille sankareita joihin samaistua ja joista saa voimaa vaikeisiin päiviin. Enää ei edes kirkasotsainen liikaa hymyilevä Supermies ollut ärsyttävä hahmo, vaan juuri oikeanlainen minulle. 

Kun Whedonin suurimmaksi osaksi uudelleen ohjaama Justice League saapui vuonna 2017, otin sen suurena DC-fanina vastaan ennakkoluulottomasti, mutta aina havaitsin siinä asioita, jotka häiritsivät ja toivoin, että joskus elämäni aikana pääsisin näkemään sen alkuperäisen Snyder cutin, josta niin paljon huhuttiin. En vihannut Whedonin elokuvaa, vaan fanitin useita asioita siinä. Fanitin jopa niin paljon, että katsoin sen innoittamana 40kpl DC:n animaatioita Justice Leaguesta ja sen hahmoista. Sen lisäksi luin lukemattomia kasoja sarjakuvia aiheesta ja pelailin Injustice PC-peliä yms. Mutta koska elokuvan huono vastaanotto ja hieman heikosti istuvat uudelleen kuvatut kohtaukset saivat minun miettimään, että miltä elokuva olisi näyttänyt, jos Zackin tytär ei olisi suorittanut itsemurhaa ja Snyder olisi jaksanut toteuttaa lähes valmiin visionsa loppuun, lueskelin aiheesta vuosia netistä ja keräilin kirjoja, kuten Movie Design Art-kirjan. Voidaan siis puhua jo jonkinlaisesta pakkomielteestä tai harrastuksesta aiheen parissa. Liityin myös kaikkiin aihetta käsitteleviin ryhmiin facebookissa ja instagrammissa. En ikinä lopettanut uskomista Snyder cuttiin. Lopulta olin mukana liikkeessä, joka vaati Snyder cutin julkaisua ja vuosien työ tuotti lopulta tulosta kun HBO paljasti julkaisevansa Snyder cutin, mikä oli mahtavaa. En tänä vuonna odottanut näkeväni mitään muuta elokuvaa niin paljon, kuin Zack Snyderin Justice Leaguen. Millään muilla elokuvilla ei ollut merkitystä elämässäni. Mutta täyttikö se kaikki vuosien odotukset....

Zack Snyder's Justice League (2021)

En vihannut Whedonin teatteriversiota sen ilmestyessä, mutta se ei koskaan tuntunut yhtenäiseltä aiempiin Snyderin DCEU elokuviin, vaan enempi irralliselta tapaukselta. Ensimmäinen ajatus mikä tuli, kun rupesin katsomaan tätä elokuvaa oli se, että tämä tuntui yhtenäiseltä elokuvalta samaan jatkumoon Man of Steelin ja Batman v Supermanin kanssa. Eli kaikki kolme elokuvaa tuntui yhdeltä isolta kokonaisuudelta, jossa oltiin samoissa paikoissa ja tunnelmissa, kuin Lord of the rings-trilogiassa konsanaan. Ne myös jatkuivat edellisestä seuraavaan luonnollisesti. Snyderin elokuvat eivät mielestäni ole tarkoitus olla hyperrealistisia Jokerin tai Dark Knight trilogian tyyliin, vaan enempi sellaista Edgyä comicbook maailmaa tuotuna live actionina kankaalle Injustice videopelin tyyliin. Olen aina pitänyt sarjisleffoista, jotka ovat astetta rosoisempia ja synkempiä aikuiseen makuun. Leffan ero olikin siinä, että siinä missä Whedonin versio oli kuohittu esiteineille sopivaksi, on Snyderin cutti aikuisten satu kiroiluineen ja verisine kohtauksineen, mutta myös aikuisten draamoineen. 

Toisena ajatuksen oli se, että kuinka hyvä elokuva olikaan. Olin aivan hämmästynyt miten paljon parempi voi käytännössä sama elokuva ollakkaan. Kaikki hahmot olivat paljon eheämpiä ja paremmin esitetty. Parhaimman korjauksen sai Steppenwolf, jonka motiivit olivat tällä kertaa järkevät ja jossain vaiheessa kaveri muuttui jo sympaattiseksi, tai ainakin häntä kohtaan tunsi sääliä ja ymmärrystä. Kaveri myös näytti uhkaavammalta.



Myös Cyborgi sai paljon enemmän ruutuaikaa ja tarinaa ympärilleen, ja lopulta nousi lähes tärkeimmäksi jäseneksi liigassa Flashin kanssa. Myös sivuhahmoja nähtiin paljon enemmän ja tällä kertaa Gordonia ja Vulkoa nähtiin useassa kohtauksessa. Wonder Womanin ensiesiintyminen leffassa nostatti ilon kyyneleitä silmiin. Niin paljon paremmin oli sama kohtaus tehty, jonka musiikki nostatti ihon kananlihalle ja kohtauksessa tuntui todellista vaarantunnetta, pelkän hömpän sijaan. Mukana on tällä kertaa myös Leton Jokeri, jonka ulkomuoto on hieman erilainen. Tällaisesta Jokerista haaveilin nuorempana, jolloin synkempi rock- ja metallimusiikki oli lähellä sydäntä ja The Crow'n kaltaiset hahmot cooleja. Poikani sanoi, että Jokeri näyttää pelottavalta. Se oli mielestäni oikein hyvä juttu ja siitä Leto sai pisteet kotiin. Niin sen pitää olla.

Siinä missä edellisessä versiossa DC:n pääpahis Darkseid mainittiin vain kerran sivulauseessa, on häntä tällä kertaa mukana roppakaupalla, vaikka Steppenwolf on edelleen elokuvan mainvillain. On upeaa nähdä Darkseid kätyreineen vihdoinkin live-action leffassa.

Elokuvan tapahtumat paikat ja asiat oli nyt selitetty kaikki paljon paremmin ja joka asialla oli tarkoituksensa. Kohtauspaikat tuntuivat järkevämmiltä ja niihin ei vain ilmestytä, vaan moniin paikkoihin piti mennä jonkin suunnitelman johdattamana. Maailma elokuvassa tuntui muutenkin isommalta ja ehyemmältä. Kaikki oli vain niin paljon parempaa.

Kiusaannuttava Whedonin lisäämä huumori loisti tällä kertaa poissaolollaan, mutta huumoria ei ollut poistettu kokonaan, vaan mukana oli paljon oikeasti hauskoja kohtauksia, jotka sopivat paremmin leffan tunnelmaan, mutta eivät tehneet hahmoista myötähäpeää aiheuttavia pellejä. Varsinkin Batmania kohdeltiin tällä kertaa paremmin. Ben Affleckin Batman on mielestäni loistava versio Batmanista. Hän on kuin suoraan sarjakuvien sivuilta.

Kun lopputekstit vihdoin pamahtivat ruutuun tekstillä "for Autumn", ihan liikutuin, koska Zack oli vihdoin saanut tehtyä työnsä loppuun (joka keskeytyi tyttärensä poismenon takia) ja lopulta hän oli saanut sen valmiiksi ja omisti sen nyt edesmenneelle tyttärelleen. Upeaa.

Elokuva oli jaksotettu 6 lukuun ja yhteen epilogiin. Se oli järkevää. Tällöin elokuvaa on helpompi seurata ja sen voi katsoa vaikka osissa. Aina jokaisen luvun jälkeen tuntui, että haluan katsoa vielä yhden eteenpäin ja pian huikeat neljä tuntia oli kulunut kuin siivillä. Elokuva tuntui max 2,5 tuntiselta näin, eikä uuvuttanut missään vaiheessa. Snyder ei jättänyt julkaisematta mitään, joten kaikki mahdollinen materiaali löytyy filmistä. Tämä on faneille nannaa, mutta tavan katsoja olisi selvinnyt ehkä 3,5 tuntisellakin versiolla. En tiedä. Itselleni tässä ei ollut mitään turhaa, vaan kaikilla kohtauksilla oli tarkoitus ja ne olivat todella hyvin mietittyjä. 

Elokuvan R-rated ikäräajasta ja raakuuksista tuli mieleen, että olisin kaivannut ehkä vielä jotain raflaavampaa ja rohkeampaa, joka erottaa elokuvan lasten ja nuorten leffoista, kuten esim. Watchmenissa, jossa Koomikko ampuu kylmäverisesti Vietnamilaisnaisen, jonka on aiemmin saattanut raskaaksi vahingossa. Siinäpä vasta ikimuistettava kohtaus supersankarileffojen historiassa. Myös Injustice peliin viittaavat kohtaukset tuovat mieleen, kuinka häiriintynyttä matskua voi DC-maailmassa olla. Mutta ei tämä elokuva todellakaan aivan munaton ole vaan mukana on melko rankkojakin juttuja. Yksi pään polkeminen kasaan oli yksi lemppareistani. 

Musiikki oli tällä kertaa elokuvan alkuperäinen Tom Holkenborgin, eli Junkie XL:n luoma Score ja se tuntui luonnolisemmalta ja eeppisemmältä verrattuna Danny Elfmanin scoreen, joka yhdisteli mukaan teemoja vanhoista Batman ja Superman leffoista. Musiikki tuntui myös yhtenäisemmältä edellisten leffojen kanssa ja loi loistavan tunnelman elokuvaan. Joissain kohtauksissa itse musiikki teki kohtauksesta paljon paremman. Soundtrack on siis hankittava.

Elokuva on esitetty Snyderin toiveesta IMAX-kuvasuhteessa HBO:lla, jolloin pääsemme näkemään kaiken IMAX kuvasta, eikä mitään leikkaannu pois. Tämä ei itselleni ollut mikään ongelma. Ainut ongelma oli HBO:n heikko kuvanlaatu, joka 4koohon tottuneelle, oli jo aika pikselistä ja pehmeää kamaa. Snyderin leffat vaativat parhaan mahdollisen kuvan laadun, että silmäkarkista saa parhaimmat kiksit. No onneksi asia korjaantuu, kun elokuvasta saadaan 4k uhd blu-ray versio kesällä. 

Kaiken hehkutuksen jälkeen pitää tietysti kaivaa muutakin kritiikkiä. Lopun neljä end credits sceneä ovat yksittäisinä kappaleina mahtavaa Fan serviceä, mutta leffan loppuun yhtenä pötkönä jatkettuna ne tuntuivat päälle lisätyltä ja epätasaiselta elokuvan jatkumiselta. Olisin ehkä kaivannut lopun jälkeen jonkin lopputeksti scenen ja end credit scenet vasta sen jälkeen ripoteltuna credits rollin väliin, tai jotain muuta. Lisäksi Martian Manhunteria oli siistiä vihdoin nähdä, mutta sen ensimmäisessä ilmestymiskohtauksessa olisin toivonut, että hahmo jota Martian esittää olisi ollut vain tämä oma itsensä, eikä Marssilainen valeasussa. Olisivat säästäneet marssilaisen aivan loppuun. Kolmas valituksen aihe on Knightmare scenet, jotka ovat aina parasta antia, mutta tälläkään kertaa ei dystooppisia tulevaisuuden visioita kerrottu tavan katsojalle selkeästi, vaan niitä pystyi tulkitsemaan vaan super DC-fanit. Myös CGI:tä oli käytetty todella paljon, mutta se oli epätasalaatuista, joka vaihteli huippuhienosta videopelitasoon. Siinäpä suurimmat huolen aiheet, mitkä jo toisella katselukerralla oikeastaan unohtuivat.

Tämä on niitä harvoja elokuvia, jonka tekee mieli katsoa heti uudelleen sen katsomisen jälkeen, mikä on harvinaista. Sellaista ollen kokenut viimeksi nuorena poikana. Ja siltä tämän parissa tuntuikin. Sitä ihan taantui taas teinipojaksi joka innoissaan katsoo sankareidensa toimia. Elokuva oli enemmän kuin vain leffa. Se oli kokemus. Ja kaikki se hype ja kuuluminen johonkin isompaan oli jo puoliruokaa koko tapauksesta. Olen aina ollut mustavalkoisten leffojen ystävä ja toivonut, että joskus julkaistaisiin rohkeasti täysin mustavalkoinen supersankarielokuva. Tämäkin toive lähes toteutuu, kun elokuvasta julkaistaan pian Black and White versio nimeltä Justice is Gray. En malta odottaa. Jos elokuvalle ei tule jatkoa koskaan, olen täysin tyytyväinen Snyderin DCEU-trilogian lopetukseen tällaisenaan. On minulle suuri voitto, että elokuva saatiin koskaan julkaistua. Olen aina sanonut, että Snyderin leffat ovat kuin joku rankempi metallimusiikki. Monet ei siitä välitä tai ymmärrä sen hienoutta, eikä se edes sovi kaikille, mutta fanit fanittavat sitäkin kovempaa ja tuntevat kuuluvansa johonkin yhtenäiseen elämää suurempaan juttuun.
#restorethesnyderverse

- Kai Kumpulainen 25.3.2021

Promokuvia ja julistetaidetta:

Vuonna 2018 hankkimani kirja, joka näytti jo silloin mitä Snydercut olisi pitänyt sisällään.