Harjunpää ja Pahan Pappi (2010)

 
Vaikka elokuva Bad Luck Love on yksi suurimmista suosikeistani kotimaisista leffoista, kesti yli 10-vuotta katsoa ohjaaja Olli Saarelan viimeisin elokuva Harjunpää ja Pahan pappi. Aikomukseni oli kyllä se katsoa heti ilmestymisvuonna, mutta jotenkin se vaan siirtyi ja siirtyi. Nyt filmi tuli vastaan dvd-julkaisuna kierrätyskeskuksessa ja poimittuani levyn matkaan päätin katsoa sen välittömästi, koska nyt jos koskaan oli sen aika. Ja ai perhana miten komeasta pätkästä olikaan kyse. Elokuva perustuu Matti Yrjänä Joensuun samannimiseen kirjaan ja se on kuudes Harjunpää filmatisointi.

Harjunpää ja Pahan Pappi (2010)

Timo Harjunpää on kaksi vuotta sitten menettänyt teini-ikäisen tyttärensä raa'assa murhassa ja hän ei meinaa päästä siitä yli, vaan tapaus riivaa häntä ja syö sisältä. Myöskin koko Harjunpään perhe kärsii. Metroissa alkaa samaan aikaan salaperäisten murhien sarja, joka alkaa vaikuttaa sarjamurhaajan työltä. Myös tyttären surmannut Jere on pääsemässä vankeudesta. Harjunpään on tarvottava synkimmissä vesissä sisäisten demoniensa kanssa, selvittäessään metro-murhia....

Elokuvan alku ja visuaalinen tyyli jäljittelee selkeästi Seven-elokuvan stailia, mutta pian leffa muuttuu enempi Punainen lohikäärme-elokuvan tyyliseksi sarjamurhaaja jahdiksi. Vaikka leffalla onkin selkeät esikuvat, ei se liikaa kopioi amerikanserkkujaan vaan syöksyy heti supisuomalaiseen syvään päähän. Suomalaisilla onkin jokin erikoistaito tehdä leffoista astetta synkempiä ja ikävämpiä, kuin mitä ameriikoissa yleensä kehdataan. Suomalaiset osaavat mennä sen tietyn rajan yli. Tässä uidaan todella synkissä vesissä. Harjunpään hahmo muistuttaa aluksi hieman Sevenin Brad Pittiä, mutta hyvin pian sitä Pittiä, joka on jo löytänyt vaimonsa pään laatikosta ja eteenpäin pitäisi silti jaksaa painaa. 

Suomessa on nähty 2000-luvulla useitakin synkkiä rikoselokuvia, kuten Raid Ja Vares, mutta edellä mainittuja yhdistää se tietty keventävä huumori, joka pitää homman aina lopulta melko kepeänä. Harjunpäässä ei ole tiraustakaan huumoria, vaan kaikki on äärimmäisen ahdistavaa ja nihilististä. Siksi otin elokuvan paremmin tosissaan, mitä sen virkaveljet ja samalla jännitin oikeasti hahmojen kohtaloa. 

Näyttelijöistä Peter Franzénille olen lämmennyt vasta vanhemmalla iällä, mutta jos olisin nähnyt tämän elokuvan aikaisemmin, olisi Peteristä voinut tulla suosikkinäyttelijä jo aikoja sitten. Sen verran kovan roolin hän vetää ja hahmo menee luihin ja ytimiin. Irina Björklund on uskottava surevana äitinä, mutta Rosa Salomaa on hieman ärsyttävä perheen teinityttönä. Ehkä se onkin teinityttöjen tarkoitus. Jenni Banerjee vetää hyvin Harjunpään viehättävänä poliisipartnerina ja hänen ulkoinen habitus tuo mieleen jonkin Millenium-trilogian hahmon.


Ruotsalainen Millenium-elokuvasarja on selkeästi ollut myös yhtenä innoittajana tälle elokuvalle. Ikisuosikkini Jorma Tommila on Matias Krankkena badass, mutta en tiedä onko suomen poliisissa oikeasti tuollaisia kovia karjuja. Tämä tuo mieleen ne jenkkileffat. Tosin hyvälla tavalla. Tommila rules aina. Tommi Korpela on taas todella uskottava Kenguna, tautuoituna sekopäänä ja voisi hyvin kuvitella hänen olevan tuollainen oikeastikin, jos ei tietäisi paremmin.


Ville Virtanen taas vetää tasaisen hyvän roolisuorituksen, jonka hän osaisi vetää unissaankin. Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä Sampo Sarkola on leffan pahiksena todella kova. Hänen kipeät katseensa ovat hyvinkin uskottavia ja hän on psykopaattisarjamurhaajana nappiroolissa. Sarkola nousee meikäläisen listoissa rivinäytelijästä seurattavien näyttelijöiden joukkoon.

Musiikeista sen verran, että vaikka Amorphiksen örinäbiisi on rankemmasta päästä, niin elokuva ei olisi mielestäni tarvinnut enää tällaista rankkuuden alleviivaamista "death" metallimusiikilla, vaan pelkkä creepy-taustamusa olisi riittänyt. Amorphis nyt ei ole oikeasti se kaikkein julmin kirkonpolttobändi, joten se vie tiettyä uskottavuutta muuten niin synkältä leffalta, mutta ei se nyt liikoja häiritse. Ihan hyvä kappale kumminkin kyseessä ja onneksi tähän ei ole valittu mitään The Rasmusta kumminkaan. Sama kappale tosin kuullaan monta kertaa elokuvassa.

Pidin elokuvasta todella paljon ja tavallaan harmittaa, etten nähnyt sitä tuoreeltaan. Tähän päivään menessä on tullut niin paljon synkkiä suomalaisia rikoselokuvia ja sarjoja, että leffa ei tunnu enää niin tuoreelta. Mutta silti se nouse vieläkin synkimpien ja rankimpien pätkien joukkoon. Vaikka elokuvalla on selkeät esikuvat rapakontakana, niin toimii se ihan itsenäisenä elokuvana. Omissa kirjoissa se nousi yhdeksi suosikikseni kotimaisten elokuvien joukossa. Tällaisia fiiliksiä on viimeksi antanut Pahamaa ja Kasipallo elokuvat, jotka ovat synkkyydessään vallan mainioita. Suositellaan todella synkistä rikoselokuvista pitäville katsojille. Näitä lisää.

- Kai Kumpulainen 13.6.2021