High Life (2018)

High Lifea on kuvailtu kauhuscifiksi, joka on yksi lempigenreistäni elokuvien saralla. Sen pääosassa on tuore Batman, eli Robert Pattinson, joka on soittautunut Twilightien jälkeen tekemään pelkkää kultaa, joten mielenkiintoni elokuvaa kohtaan heräsivät, kuin tuhat volttia. Elokuvan hankin käsiini mahdollisimman nopeasti blu-ray julkaisuna, mutta sen voi nyt myös katsoa rajoitetun ajan Yle Areenasta ja löytyypä se myös Hbo maxin tarjonnasta. Tästä näkee jo kauas, että se ei ole tarkoitettu kaikille, mutta kuinka omituisesta teoksesta olikaan kyse...

High Life (2018)

Ryhmä kuolemaan tuomittuja rikollisia on lähetetty aluksella avaruuteen tieteelliseen kokeeseen, jossa tutkitaan mustan aukon energiaa. Hullu naislääkäri Dibs (Binoche) käyttää vankeja omiin kokeisiinsa, jossa hän yrittää luoda elämää, koska ei itse voi synnytää lasta. Dibs on tuomittu, koska hän on aiemmin tappanut oman miehensä ja lapsensa. Monte (Pattinson) on ainut, joka ei vangeista suostu luovuttamaan siementään Dibsille. Avaruus ja eritäytyminen tekevät vankien täyttämästä aluksesta jännittyneen tilan...

Elokuvan on ohjannut ranskalainen ohjaaja Claire Denis ja tämä on hänen ensimmäinen englanninkielinen teoksensa. Ohjaajan mukaan avaruuteen ei sopinut ranskankielinen puhe. Myös näytelijät ovat ranskalaisia lukuunottamatta Robert Pattinsonia ja André Benjaminia.

Elokuvan kerronta ei ole helpoin mahdollinen. Se hyppii ajassa edestakaisin, mikä on kyllä selkeää, mutta välillä haastavaa. Haastavammaksi tekee sen vähäeleisyys, hidastempoisuus ja vähäinen dialogi, varsinkin alkupuolella, jolloin elokuvan pitäisi napata katsojan mielenkiinnosta kiinni. Elokuvaa pitää siis seurata mahdollisimman intensiivisesti. Itse olen perso juuri tällaisille elokuville ja välillä on mukava katsoa oikein haastavaa kuvastoa, mutta ymmärrän miksi valtavirta varmasti kyllästyy nopeasti, eikä katso leffaa edes loppuun. Haastauutta lisää myös se, että elokuva ei esittele meille juurikaan yhtään mukavaa hahmoa, vaan kaikki vaikuttavat melko vastenmielisiltä. Sympaattisimmat kohtaukset tapahtuvatkin Pattinsonin ja vauvan välillä, sekä Pattinsonin ja aikuisen Willowin välillä.

Myös Outkast rap-duosta tuttu räppäri André Benjamin tarjoilee hieman inhimillisiä dialogeja Robertin kanssa. Aika joka on tapahtunut ennen alukselle siirtymistä, muistuttaa mielestäni 70-lukuista venäläistä elokuvaa vaatteineen ja harmaine värimaailmoineen. 

Koska kyseessä on Ranskalainen ohjaaja, täytyy elokuvassa olla erotiikkaa. Tässä tapauksessa erotiikka on kuvattu melko vastenmielisenä ja epä-eroottisena. Elokuvassa nähdään mm. pari raiskausta ja paljon epämielyttäviä lähikuvia ruumiin nesteistä.

Hauska yksityiskohta on se, että Pattinsonin hiuksissä oleva vaalea läikkä kasvaa elokuvan aikana ja hahmon vanhetessa.

Visuaalisesti elokuva on hyvin mielenkiintoinen. Avaruusaluksen sisällä nähdään, ehkä noin kolme lavastetta, jotka ovat hyvin minimalistisia ja "halvan" näköisiä. Käyttäisin sanaa "Lo-fi". Esineet ovat vanhahtavia ja mikään laite ei näytä uskottavalta avaruudessa matkustamiseen. Esim. penkit ovat vanhoja muovipenkkejä ja avaruuslaitteet jotain vanhoja ilmastointilaitteita. Mieleen tulee kokoajan 70-luku, mutta ajankuva elokuvassa on määrittämätön. Tämä on tietenkin tarkoituksellista ja visuaalisuus leffassa on taiteellinen ratkaisu. Myöskään aluksen ulkopuolella tapahtuvat tilanteet eivät ole kuvattu niin, että se yrittäisi uskotella meille oikeasta avaruudesta, vaan tässäkin on lähdetty tahalliseen epäuskottavuuteen. Esimerkiksi avaruuteen heitetyt ihmiset ja esineet tippuvat alaspäin ja avaruus on lähinnä musta kangas lavasteiden takana.



Itse alus näyttää kasalta kerrostalon ilmastointilaitteita tai jotain sellaista. Puhumattakaan avaruuspuvuista, jotka näyttävät siltä, että ne on ostettu Flying Tigerista. Koska lavasteet ovat näin ankeat ja askarrellun näköiset, on taas kaikki kuvattu mahdollisimman kauniisti ja valaistu erinomaisesti luomaan kontrastia. Minusta tämä kaikki on hyvin piristävää vaihtelua nykyajan hi-tech cgi-lavasteille. Ymmärrän, että tämä tahallinen "halpuus" karkottaa katsojia, jotka tuntevat, että heitä yritetään huijata halvoilla lavasteilla. Mielestäni elokuva on kuvattu melko kauniisti. 

Taiteelliset huminat ja torvisekoilut elokuvan taustamusiikiksi on luonut englantilaisen Tindersticks yhtyeen laulaja-kitaristi Stuart A. Staples. Mies on kunnostautunut tekemään myös soundtrackejä elokuviin ja onkin vallan mainio ratkaisu tähän elokuvaan lisämään oikeanlaista tunnelmaa. Lopputeksteissä kuullaan itse Robert Pattinsonin tulkitsema kappale "Willow", jonka esittää Tindersticks yhtye. Se oli mielestäni hieno kappale ja osui omaan makuuni.

Elokuvaa on mainostettu kauhuelokuvana, mutta mielestäni se ei ole juurikaan kauhua. Tunnelma on kyllä elokuvassa hyvä ja hieman vastaava, kuin kauhuelokuvissa, koska katsoja ei tiedä mihin tässä ollaan menossa ja välillä nähdään hyvinkin vastenmielistä kuvastoa, mutta kauhu tulee elokuvaan mielestäni sen omituisuuksista ja taiteellisuudesta, eikä perinteisestä kauhusta voida oikeastaan puhua. Enemminkin kyseessä on filosofinen sci-fi, mutta sen epäuskottavat Lo-fi-lavasteet taas karkottavat uskottavan sci-fin fanit. Elokuva ei todellakaan ole suunnattu mainstream-katsojille, saati toiminnan janoisille ja suosittelisinkin sitä enempi sellaisten elokuvien ystäville, kuten Denis Villeneuven Enemy,  Nicolas Winding Refnin Valhalla Rising tai vaikka Lynne Ramsayn You Were Never Really Here. Nuo ovat omia suosikkejani ja listaisin elokuvan samaan karsinaan. Myöskään ranskalaisten taide-elokuvien tuntemus ei ole pahasta tätä katsoessa. Jos elokuvalle antaa mahdollisuuden, riittää siinä analysoitavaa pitkäksi aikaa. Useilla katselukerroilla se paljastaa todella mielenkiintoisia yksityiskohtia ja pohdintoja ihmisyydesta. Epäilen vain, että kovin moni ei anna sille tätä mahdollisuutta, mutta vuosien päästä kyseessä saattaa olla moderni kulttielokuva. 

 - Kai Kumpulainen 4.8.2022

Elokuvan julisteita:

A24