Zone 414 (2021)

 
Mikä kuulostaisi paremmalta, kuin synkkä, neo-noir-henkinen sci-fi thrilleri, jossa yksityisetsivä selvittää tapausta androidien ja neonvalojen täyttämässä cyberpunk-maailmassa. Blade Runner on toki suosikkielokuvani numero uno, mutta samanhenkisiä elokuvia on lopulta melko vähän ja lisää saisi tulla. Siksi olin aka täpinöissäni, kun sattumalta törmäsin tähän melko uuteen tapaukseen, josta en ollut kuullut aiemmin mistään. Kyseessä on Andrew Bairdin esikoisohjaus. Mies tunnetaan paremmin mm. Kornin ja Avenged Sevenfoldin musavideoiden ohjaajana. Pääosaroolia esittää Guy Pierce, jolle olen lämmennyt vuosien varrella yhä enemmän ja enemmän. Mukana on myös suosikkiviikinkini Ragnar, eli Travis Fimmel. Voiko tällaisella repseptillä hävitä...

Zone 414 (2021)

Zone 414 on cyberpunk-maailmaan sijoittuva humanoidirobottien yhdyskunta, jossa asiakas voi toteuttaa fantasiansa robottien kanssa. Kun alueen perustajan, Marlon Veidtin (Fimmel) tytär katoaa, hän palkkaa karskin yksityisetsivä David Carmichaelin (Pierce) apuun. Sattumusten jälkeen David alkaa etsiä Veidtin tytärtä tekoäly Janen (Lutz) kanssa. Kun he etenevät vaarallisessa neonvalojen täyttämässä maailmassa ja selvittävät arvoitusta, he paljastavat synkän rikoksen, joka saa heidät epäilemään Zone 414:n alkuperäistä tarkoitusta.

Lähdetään heti ruotimaan visuaalista puolta, koska se on näiden noir-henkisten cyberpunk-leffojen suola. Heti ensimmäiseen sekuntiin meni hieman maku, kun kaupungin yli lentää cgi-helikopteri, joka toi mieleeni vahvasti sen vanhan Dolby Digital-mainoksen 2000-luvun dvd-leffojen aluista. Muistatte varmaan sen. Tämä häiritsi vielä senkin takia, että helikopteri näytti yhtä feikiltä, kuin sen mainoksen animaatio. Noh, eteenpäin. Aika pian käy selväksi, että leffan budjetti on todella pieni. Tarkistettuani asian, budjetti paljastuu n.5 miljoonaksi, mikä on todella vähän luomaan komeaa Blade Runner maailmaa.



Kun vihdoin päästään sinne Zone 414, mikä on tämä androidien valtaama cyberpunk alue, paljastuu se melko normaaliksi kaduksi ja kujaksi, josta tekee sci-fiä se, että seinille ja maahan on heitetty pari valokaapelia. Niitäkin on niin vähän, että hahmojen täytyy seistä kaapelien vieressä, että ne näkyvät varmasti kuvassa. Myös aasialainen nuudelinmyyjä kuuluu asiaan tietysti.



Yhdessä kohtauksessa on joku perus kuja, johon punainen valokaapeli on laitettu makaamaan pitkin maata, ilman mitään tarkoitusta. Ilmeisesti luomaan tätä sci-fi tunnelmaa. Välillä neon valoja on käytetty jopa mauttomasti, kuten Marlon Veidtin kartanossa, joka muuten huokuu vanhaa aikaa ja barokkia, niin mm. senkin ja piironkin alle on pitänyt tunkea jokunen sinisiä neonvalo-kaapeleita. Tämä oli minusta melko kökköä. 

Myöskin leffan valaistus on mielestäni pielessä. Paremmalla valaistuksella olisi voinut halvan budjetin piilottaa paremmin, mutta nyt kun kaikki on tasaisen hämärää, niin kaikki viat näkyvät selkeästi kuvassa. Blade Runnerissa ei ollut idea siinä, mitä valaistaan, vaan siinä, että mikä jätetään valaisematta. Baird ei selvästikkään ole hoksannut tätä.



Tämän lisäksi yhdessä leffan mainosjulisteessa nähdään Blade runner-tyylinen "Spinner-auto". Mitään tällaista ei elokuvassa nähdä, vaan koko ajan kuljetaan paikasta toiseen vanhalla taksilla.



Visuaalinen puoli on siis lähempänä suomalaista Jari Halosen ohjaamaa Lipton Cockton: In the shadows of sodoma (1995)-elokuvaa, kuin Ridley Scottin mestariteosta. Ihan Strange Daysin tasollekkaan ei päästä, vaikka yhtäläisyyksiä siihenkin löytyy.

Elokuvassa on kyllä todella synkkä tunnelma, mistä plussaa. Sen lisäksi se sisältää jonkin verran gorea ja raakuuksia, sekä alastomuutta (lue tissejä). Tämä kaikki tuo mieleen 90-luvun cyberpunk-henkiset b-luokan sci-fi-leffat.



Visuaalisesta puolesta vielä sen verran, että leffan tietokoneet, kelanauhurit, putkitelevisioruudut ja autot ovat kaikki, kuin suoraan 90-luvulta. En tiedä onko tämä tietoinen ratkaisu, mutta tuskin budjetti sellainen. Tämä retro-futurismi oli ihan näppärä veto, joka vetosi meikaläiseen. Rakastan 90-luvun b-sci-fi leffoja, joissa on cyberpunk henkeä ja cyborgeja, vaikka ne olisivatkin hieman kökköjä. Tämä on oikeastaan se syy miksi osittain viihdyin tämänkin tekeleen parissa enemmän, kuin se sitä ansaitsisi. Jos tämä olisi julkaistu 90-luvun keskivaiheilla samoilla efekteillä, antaisin paljon enemmän anteeksi ja leffa saattaisi olla yksi suosikkejani, mutta nyt eletään jo vuotta 2022 ja standardit ovat toiset. Muutama efektikohtaus oli jopa ihan hieno, kuten kohta jossa naisrobotin päänahka revitään auki ja sisältä poistetaan kovalevy.

Pääosaa leffassa esittää Guy Pierce (L.A. Confidential , Prometheus). Lämpenin Piercelle nähdessäni hänen elokuvan Lock Out, joka on tavallaan "Escape from New York avaruudessa". Siitä lähtien olen diggaillut miehestä, vaikka yhä vähemmän häntä on nähty enää leffarintamalla. Mies on tässä roolissa hyvin kliseinen karski yksityisetsivä, jolla on traaginen tausta ja demoneja. Ei siis ihan Deckard-kopio, mutta melkein.

Vikingsistä tuttu Travis Fimmel on meikäläisen suosikki, juuri mahtavan Ragnarin roolin takia. Mies hakee ilmeisesti todella erikoisia rooleja, sillä tässä hän on todella kummalisessa roolissa Marlon Veidtinä. Fimmel on maskeerattu omituisen näköiseksi, mutta sen verran kökösti, että sen huomaa. Rooli on niin juustoinen meikkeineen, että sitä on kiehtovaa katsoa. Hyvä näyttelysuoritus yhdistettynä kummalliseen maskeeraukseen tuo kiehtovan kontrastin, jota on hauska seurata, vaikka se vie elokuvan uskottavuutta yhä enemmän.

Tulevassa Red Sonja-leffassa pääosaa näyttelevä Matilda Lutz, on tässä elokuvassa erilaisia tunteita kokeva prostituutio-robotti. Hän näyttelee toista pääosaa. Lutzin rooliasut ja peruukit ovat suoraan kopioitu uudemmasta Blade Runnerista Joi-tekoälyltä ja muilta prostituoiduilta. Halpa kikka luoda yhtäläisyyttä kallimpiin esikuviinsa.

Mukana on muitakin yllättävän nimekkäitä näyttelijöitä, kuten monesta sci-fistä tuttu Colin Salmon (Resident Evil, Krypton), sekä Game of Thronesista ja Vikings Valhallasta tuttu Jóhannes Haukur Jóhannesson. Marlon Veidtin veljeä näyttelee Jonathan Aris, joka oli mielestäni oikein pätevä limanuljaska rooliinsa.

Musiikit elokuvaan on luonut Ninja Tunen tallissa työskentelevä konemusiikkituottaja Raffertie. Paninkin merkille, että elokuvan painostava pörinä on yksi parhaista asioista luomaan synkkää ja uskottavaa tunnelmaa. Musiikeille piste siis.

Olisin halunnut pitää elokuvasta paljon enemmän. Toki nyttenkin viihdyin sen parissa osittain ihan mukavasti, mutta välillä aivan vääristä syistä, kuin tekijät olisivat toivoneet. Saa nähdä tuleeko tämä olemaan tulavisuudessa pienen porukan kultti-kalkkuna, vai painuuko vain unohduksiin. Juoni ei elokuvassa ollut ollenkaan hullumpi, joskin kliseinen, mutta halvat visuaalisuudet söivät elokuvan hyvyyttä aika rankalla kädellä. Muutama kohtaus oli ihan hieno, musiikit toimivat ja näyttelijät mainioita, mutta siinä melkein kaikki, mitä tämä tarjoaa. Toiminnan janoisille toimintaa ei ollut nimeksikään. Itse aion kumminkin pitää blu-rayn hyllyssä uusintakatselua varten, mutta uskon, että useat muut katselijat eivät ole läheskään niin suopeita tälle tapaukselle. Varsinkaan jos eivät katso tätä tietyssä kontekstissa. 

- Kai Kumpulainen 10.10.2022

Julistegalleria: