1990: The Bronx Warriors (1990: I guerrieri del Bronx)

maaliskuuta 17, 2026

Jokainen leffaharrastaja varmasti tietää, että Quentin Tarantino ja Robert Rodriguez ovat ottaneet vaikutteita ja suoria kunnianosoituksia elokuviinsa italialaiselta kulttiohjaajalta Enzo G. Castellarilta. Tarantino on jopa tehnyt yhden kuuluisimmista elokuvistaan Enzon Inglorius Bastardsin pohjalta.

Mikä sitten on meikäläisen lemppari Castellarin filmografiassa. Se mahtaa olla surutta Mad Maxia, Warriorsia ja Escape From New Yorkia kopioiva 1990: I guerrieri del Bronx, eli tuttavallisemmin 1990: Bronx Warriors, vuodelta 1982. Katselin leffan samaiselta dvd:ltä kuin vuosikymmeniä sitten, mutta tällä kertaa lainasin lätyn kirjastosta, koska omani olin hupeloinut ilmeisesti videodivariin jossain mielenhäiriössä. Levyllä oli muuten huikean hyvä kuvanlaatu dvd:ksi, mutta miten pätkä itsessään toimi näin pitkän ajan jälkeen...

1990: The Bronx Warriors (1990: I guerrieri del Bronx)

Ann on 17-vuotias Manhattan Corporationin, asevalmistusjätin, perijätär. Koska hän ei kykene kohtaamaan syyllisyyttään siitä, että perii moraalisesti kyseenalaisen yrityksen täyttäessään 18, Ann pakenee laista ja järjestyksestä vaille jääneeseen Bronxin kaupunginosaan. .Bronx on julistettu virallisesti '"ei kenenkään maaksi". Viranomaiset ovat luopuneet kaikista yrityksistä palauttaa laki ja järjestys. Siitä lähtien aluetta ovat hallinneet erilaiset jengit, kuten moottoripyöräjengi Riders."

Ann joutuu hyökkäyksen kohteeksi rullaluistelujengi Zombiesin toimesta, mutta hänet pelastavat Ridersin jäsenet. Ann otetaan heidän johtajansa Trashin suojelukseen. Pian nämä kaksi rakastuvat toisiinsa ja Trash lupaa suojella Annia läpi kaaottisen Bronxin.

Elokuvan viehätys ei tietenkään ole realismissa. Budjetti on pieni, mutta energiaa löytyy. Erilaiset Jengit näyttävät siltä kuin joku olisi päästänyt pukusuunnittelijan irti Halloween-varastoon: on kummituskomeikkiä, rullaluistinjengejä, Tom of finland-nahkaa ja niittiä, piikkejä ja kaikkea mahdollista. Tämä on juuri sitä exploitation-estetiikkaa, jossa logiikka väistyy tyylin tieltä. Samankaltaisuutta löytyy tietysti elokuvista Kellopeli Appelsiini, Warriors ja Esxape From New York. Jengit ovat asusteissaan naivin huvittavia, vaikka tarkoitus olisi tietysti olla sekopäisen vaarallisia ja pelottavia. Tämä lisää elokuvan viihdyttävyyttä.

Vaikka elokuvan muutamat ulkokohtaukset ovat osittain kuvattu Bronxissa, ovat postapokalyptiset rauniot ja muut sisäkuvat kuvattu Roomassa ja muualla Italiassa. Näin ollen rakennusten rauniota ei ole tarvinnut rakentaa ja lavasteissa on säästetty. Välillä taustalla näkyykin italiankielisiä liikennemerkkejä ja rakennuksia. Yhdessä hieman huvittavassa kohtauksessa Jengit kokoontuvat prätkineen Manhattan sillan alle. Paikalla sattui olemaan katurumpali, joka ei lähtenyt pois vaikka kuvaukset alkoivat. Näin ollen kohtauksen aikana kuullaan minuuttikaupalla tauotonta rumpujen pauketta, joka luo sekopäistä tunnelmaa entisestään. Kukaan hahmoista ei sano sanaakaan rumpusoolon aikana.

Muuten sitten elokuvan taustalla lätkytellään 70-lukuista pornofunkkia, mikä lisää campiä tunnelmaa entisestään.

Pääosaa elokuvassa esittää lyhyen uran tehnyt Mark Gregory. Mies näyttää kun olisi karannut Manowar bändistä. Tarina kertoo että kaveri roudattiin punttisalilta kameran eteen jo 17-vuotiaana ja näyttely onkin sen tasoista. Mies lakonisesti luettelee vuorosanoja, kuin salkkareissa konsanaan. Lopun ajan hän kävelee omituisesti rinta rottingilla, kuin olisi torttu housussa. Ilmeisesti mies yrittää korostaa vajaaksi jääneitä lihaksiaan. Aivan mahtava protagonisti.

Ohjaajan oma tytär Stefania Girolami näyttelee Annia, eikä hänkään näyttelijäntaidoilla juhli. Näiden kahden dialogin seuraaminen onkin melko huvittavaa hommaa.

Useista kulttipätkista tuttu ohjaajan luottomies Fred Williamson näyttelee The Ogrea. Ogre on pimp-henkinen jengiruhtinas omine valtakuntineen. Mies sopii hyvin rooliin ja tuokin laatua leffaan. Myöhemmin Rodriguez ja Tarantino ottivat kaverin mukaan From Dusk Till Dawn elokuvaan silkasta kunnioituksesta ja fanituksesta.

Elokuvan loppukaan ei jää turhia fiilistelemään, vaan kun sankarinhommat on hoidettu lävähtää lopputekstit ruutuun ja paria minuuttia ennen elokuvan loppumista.

Bronx Warriors on erittäin sympaattinen ja naivi kuvaus siitä, mikä oli coolia 70- ja 80-luvun taitteessa. Se on hyvin camp, mutta hyvällä tavalla. Se plagioi surutta elokuvia Mad Max: Asfalttisoturi, Warriors ja Escape From New York, joista kaksi ilmestyi vain vuosi ennen Bronx Warriorsia. Vaikka elokuva ei ole Enzo G. Castellarin paras, nousee se henkilökohtaiseksi suosikiksi tällä katselulla. Enzo on ohjannut elokuvalle myös jatko-osan Escape From The Bronx ja nämä elokuvat kuuluvat Enzon The Bronx Warriors trilogiaan, johon lasketaan mukaan vielä yksi elokuva nimeltä The New Barbarians. Pääosaa tässä esittää taas jälleen kerran Fred Williamson. Suosittelen näitä kaikkia kulttileffoja harrastavalle väelle, jos jostain syystä on jäänyt vielä näkemättä.

- Kai Kumpulainen 17.3.2026