Nirvana (1997)

Kaikille, jotka ovat lukeneet kirjoituksiani on tullut varmasti selväksi, että Christopher Lambert oli yksi minun 90-luvun suosikki (B)näyttelijöistä. Ja myöskin se fakta, että olen suuri fani tieteisfiktion alagenrellä cyberpunkille, ei tässä vaiheessa varmaan tule enää yllätyksenä. Siksi siis yksi elokuva oli todella kova yhdistelmä edellä mainittuja suosikkeja ja sen takia se pyöri videonauhurissa useita kertoja 90-luvun lopulla. Varsinkin tuohon aikaan se oli todella katsottu, koska cyberpunk-elokuvia oli vain muutama markkinoilla. Elettiin aikaa ennen Matrixia ja isoimmat ysärin teokset olivat Johnny Mnemonic ja Strange Days, unohtamatta tietenkään aikaisemmin tullutta kasarin mestariteosta Blade Runneria. Tässä seurassa tämä elokuva oli pieni tekijä pienen budjetin takia, mutta silti se on ehkä kaikkeibn definitiivisin cyberpunk-teos heti Blade Runnerin ja Ghost in the shell-animen jälkeen. Ainakin 90-luvun cyberpunk-genressä.

Kyseessä on italialainen cyberpunk-tieteiselokuva Nirvana, vuodelta 1997. Sen on ohjannut Italian Academy Award-voittaja Gabriele Salvatores (Quo Vadis, Baby?). Elokuvasta löytyy alkuperäinen italiankielinen versio ja jenkeille englanniksi dubattu. Italiankielistä versiota pidetään parempana, koska vaikka enkkudubbaus on ihan onnistunut saa se elokuvan vaikuttamaan paikoin höpsömmältä, (kuin se oikeasti onkaan). Siksi suosittelen alkuperäistä versiota, jos mahdollista. Alkuperäisessä versiossa asiat ovat myös selitetty paremmin.

Nirvana (1997)

Christopher Lambert on virtuaalipelisuunnittelija Jimi Dini. Mies on eronnut vaimostaan ja viettää aikaansa nuhjuisessa huoneistossa, masentuneena, pelejä suunnitellen ja nestemäistä marihuanaa impaten. Eräänä päivänä hänen uuteen Nirvana-virtuaalipeliinsä hyökkää virus. Virus aiheuttaa pelihahmo Sololle (Diego Abatantuono) tietoisuuden ja hahmo alkaa tekoälyn tavoin tajuta olevansa pelissä. Vaikka Solo kuoleekin pahiksen luotiin, hän syntyy aina uudelleen ja elämä alkaa pian muistuttaa päiväni murmelina elokuvaa.



Solo kertoo Jimille tästä ahdingosta ja Jimi alkaa ottaa selvää, kuka viruksen on pannut alulle. Samalla hän lupaa deletoida pelin ja päästää Solon kurimuksesta. Jimin salapoliisityö ei ole helppoa, koska pelisuunnittelijoita pidetään rokkitähden asemassa ja Jimi ei tätäen huku ihmismassaan. Matkan varrella hän värvää ex-vaimonsa Lisan ystävän Joystickin (Sergio Rubini) ja teknisen velhon Naiman (Stefania Rocca) auttamaan häntä välttämään Okasama Starin epäilyttäviä edustajia, jotka käyttävät yhä voimakkaampia menetelmiä hänen pysäyttämiseksi. Lopulta Jimi hakkeroituu johonkin yrityksen palvelimista...





Elokuva on ottanut vahvasti vaikutteita William Gibsonin kirjoittamasta tieteisromaanista Neuromancer - Neurovelho, joka julkaistiin vuonna 1984. Kirjaa pidetään yhtenä ensimmäisistä kyberpunkiksi luokitelluista kirjoista.

Elokuva on vahvasti tieteiselokuva, joten toimintaa siinä ei ole juuri ollenkaan, muutamaa ammuskelua enempää. Elokuvan hidastempoisuus voi häiritä joitain nykyelokuviin tottuneita. Elokuvassa ajelehditaan paljon paikoista toisiin ja kohtaukset perustuvat vahvasti dialogiin ja eriskummalisiin paikkoihin.

Visuaalisesti elokuva on paikka paikoin todella hieno. Varsinkin Blade Runnermainen kaupunki neonvaloineen ja ahtaine kujineen on leffan parasta antia. Kaupunki on sekoitus neon-noiria, japanilaisteemaa, kiinalaiskulttuuria ja intialaisperinteitä. Ihmisiä on joka lähtöön kyberneettisesti parannelluista, cyberpunkkareihin ja industrialteknotyyppeihin, sekä kaikenlaisiin munkkeihin ja traditionaalisempiin kansalaisiin. Elokuvassa nähtävät tietokoneet ja elektroniikka on tietenkin sitä lo-fia, retrofuturismia ja oldtechia, joka näytti vanhalta jo vuonna 1997, mutta nyt se näyttää siltä kuin leffa vaan olisi vanhentunut valitettavasti. Ja onhan se osittain vanhentunutkin pahasti, esim. CGI-kohtaukset ovat kuin vanhasta Tron-leffasta, että jos sellainen ei viehätä silmää, niin se voi tökkiä pahasti. Itse Nirvana peli on mustavalkoinen ja 10-vuotta myöhemmin ilmestyneen Sin Cityn tavoin, tässäkin korostetaan joitain yksitäisiä värejä mustavalkoisuuden keskellä. Ehkä peliin on otettu vaikutteita Sin city-sarjakuvista.





Lembertin hahmo elokuvassa ei ole mikään toimintasankari. Hän muistuttaa enempi Deckardin kaltaista hamoa pitkässä takissaan. Lambertin lisäksi muut kollegat ovat kuulemma kaikki kuuluisia italialaisia näyttelijöitä, mutta yhtäkään en heistä tuntenut ennalta. 





Nuorepana en niinkään välittänyt Nirvana-pelin tapahtumista, tai Solo hahmosta. Tällä kierroksella rupesin symppaamaan hahmoa ja toivoin, että hän lopulta pääsee kurimuksesta pois. Myös ajatus hahmon deletoinista tultui ikävältä, koska Solo tuntui niin elävältä, olisi kyseessä hänen kuolemansa.

Scoresta vastaa italialainen Mauro Pagani. Musiikit ovat mielestäni oikein hyvät ja sopivat elokuvan teemaan. Mukana on kaikkea industrial musiikista, urbaaniin räppiin,  konebiitteihin ja etnisiin säveliin.



Siinä missä muut tieteiselokuvat ottavat vaikutteita cyberpunkista, on tämä leffa ihan sitä itseään. Siinä on mukana kaikki mahdolliset cyberpunk-genren elementit. Elokuva on todella tunnettu Italiassa ja se on voittanut maassaan useita palkintoja. Se oli myös kallein italialainen elokuva tullessaan. Muualla maailmassa se on jäänyt aika marginaalielokuvaksi ja siksi sitä pidetään B-leffana jossain piireissä ja jopa halpis indienä. Itse pidin tästä elokuvasta aikoinaan todella paljon ja pidän siitä vieläkin, mutta ymmärrän, että tällainen genre-elokuva ei uppoa kaikille, varsinkaan kun toimintaa siinä ei ole nimeksikään. Elokuva on ollut aikaansa edellä ja löytänyt kulttisuosiota vasta viimeaikoina. Suositellaan, jos cyberpunk kiinnostaa edes vähän, 90-luvun elokuvat ovat juttusi tai haluat sivistää itseäsi italialaisella elokuvalla.

- Kai Kumpulainen 30.10.2020

Italialainen versio

Scanboxin julkaisu

Englanniksi dubattu jenkkiversio