Dune (Part one, 2021)

Kun kuulin uudesta tulevasta Dune-elokuvasovituksesta, olin melkoisen innoissani. Olihan edellisestä yrityksestä jo tovi. Vielä kun soppaan heitettiin ohjaajan nimi, alkoi kupit mennä nurin. Denis Villeneuve on yksi tämän hetken kovimmista ohjaajista ja hänen edellinen elokuvan Blade Runner 2049 oli itselleni täyden kympin suoritus. Itse olen Dyynin maailmaan lapsena tutustunut  David Lynchin elokuvan ja kevereiden pelaamien tietokonepelien kautta. Valmistauduin tulevaan elokuvaan lukemalla alkuperäisen kirjan, joka on suomessa julkaistu kolmessa osassa (Dyyni, Muad’Dib, Profeetta), ja hankkimalla David Lynchin elokuvan vuodelta 1984, sekä 2000-luvun minisarjan Dune, sekä sen jatko-osan Children of Dune. Odotukset olivat korkealla, mutta ei liian koska trailerit antoivat viestittää, että vieläkään ei oltaisi täysin oikeanlaisen Dyynin äärelle. Eilen astelin teatteriin pelonsekaisin tuntein ja mitä elokuva tarjosikaan...

Dune (Part one, 2021)

Dyyni lyhykäisyydessään kertoo Arrakis-hiekaplaneetasta ja sieltä löytyvästä kallisarvoisesta melasnssi-rohdosta. Rohtoa tavoittelevat eri mahtisuvut kuten Atreides ja Harkonnen. Arrakis-planeettaa kansoittavat mystiset Fremenit. Myös Bene Gesserit-noidilla on omat juonensa pelissä. Kaiken keskipisteessä on poika Paul Atreides, joka on tuleva suvun hallitsija ja ennustettu messias...

Ensimmäisenä haluan nostaa pinnalle elokuvan upean visuaalisen ulkoasun, joka osui omaan makuhermooni lujaa. Villeneuve tekee Skifioopperalle saman, mitä Christopher Nolan teki aikanaan supersankarigenrelle tuomalla sen maanläheisempään ja näennäisesti realistisempaan ympäristöön.



Kaikki puvustukset, lavasteet ja laitteet ovat upean näköisiä, mutta silti samalla perustuvat asioihin joita voi nähdä nykymaailmassa, hieman muokkaamalla niitä futuristisemman näköisiksi, mutta kumminkin maanläheisiksi. Rakennuksista ja aluksista tulee mieleeni hieman Nolanin Tenet. Tenetissäkin suosittiin betonimaisia möykkyjä, jotka arkkitehtuurisesti noudattivat selkeitä linjoja ja patterneita, sekä brutalismia (beton brut).



Toivoin aikanani, että uudet Star Wars-elokuvat, varsinkin Rogue one (joka hieman lupaili jotain tällaista) olisivat olleet tällaisia ulkoasultaa ja tyyliltään, mutta vielä silloin ei uskallettu lähteä näin rohkealle linjalle. Tyyliin kuuluu myös tietty värittömyys ja harmaus tuomaan tiettyä uskottavuutta ja vakavuutta. Jos elokuvasta ottaa yksittäisen freimin, toimii se itsessään taideteoksena. Itse olen perso juuri tällaisille visuaaleille. Se mitä jäin hieman kaipaamaan David Lynchin versiosta, olivat ne H.R.Gigerin töitä muistuttavat lavastukset ja puvustukset, mutta tämän elokuvan maailma ei oikeastaan sellaista kaipaakkaan.

Vakavuutta elokuvaan tuo myös miltei täydellinen huumorin puute. Itse en sellaista kaivannutkaan ja Jason Momoan tuoma pieni kevennys tuntuukin hieman irralliselta tyylirikolta, mutta ei liian häiritsevältä. Elokuvan maailma on tuotu niin kauas perinteisistä fantasiapainotteisista skifioopperoista, että tätä jopa pystyisi seuraamaan ihminen, joka normaalisti harrastaa vain synkkiä ja kuivia eurodekkareita ja sotaelokuvia. 

Toinen elokuvan suola visuaalisen ulkoasun lisäksi ovat huippunäyttelijät, joita elokuva pursuaa. Epäilin aluksi uuden Paul Atreideksen puolesta, mutta Timothée Chalamet "naulasi" roolin ja oli hyvin lähellä kirjan Paulia. Rebecca Ferguson oli Lady Jessicana oikein hyvä, vaikka tunteellisempi versio johon olin tottunut. Kynes oli tällä kertaa vaihdettu miehestä naiseksi, ja häntä näytteli Sharon Duncan-Brewster.



Oscar Isaacs oli oikein hyvä Letona, vaikka rooli jäikin lyhyeksi. Josh Brolin on aina mainio,  kuten tälläkin kertaa ja ostin hänen Gurney Halleckinsa täysin.



Vladimir Harkonnenia on kuulemma kritisoitu eri  lähteissä, mutta mielestäni Stellan Skarsgård oli loistava ja tarvittavan häiritsevä hahmo, joka vangitsi kaikissa kohtauksissaan. Hän oli myös mielestäni parempi, kuin Lynchin Camp-henkinen Paroni Harkonnen. Vladimirin veljenpoika ja oikea käsi Beast Rabban oli myös paljon parempi versio Dave Bautistan esittämänä.



Zendaya Chanina taas toi mieleeni kokoajan uudet Spider-man elokuvat, joista nainen on minulle eniten tuttu MJ:nä.  Vaikka Jason Momoa vaikutti enemmän näyttelevän itseään, kuin Duncan Idahoa, ei se häirinnyt, koska Momoa on niin karismaattinen itsenään että mies toimii aina. Aina kun Javier Bardemin Stilgar astui esiin, varasti mies kohtauksen. Harmi, että häntä nähtiin niin vähän. No ehkä seuraavassa osassa enemmän.

Paljon puhutut hiekkamadot olivat elokuvassa hyvin säästeltyjä. Sen mitä niistä näki, niin ne olivat suunniteltu sopimaan muuhun elokuvan designiin olemalla hyvin symmetrisiä ja yksinkertaisia ilmestyksia, samoin kuin muut rakennukset ja asiat. 

Vaikka elokuva hipoi täydellisyyttä, niin tälläkin kertaa kirja vie voiton. Kirjaan verrattuna elokuvasta on karsittu paljon juonitteluja ja poliittisia kädenvääntöjä. Mutkia on vedetty suoremmiksi ja Dunen maailma ei tunnu niin valtavalta ja monimutkaiselta, kuin kirjan maailma. En tiedä onko kirjaa edes mahdollista saada sovitettua elokuvaksi. Se on miltei sama kuin tunkisi koko Game of thrones-sarjan pariin kolmeen tuntiin. Pakko on tiivistää. Siksi elokuvassa nähdään vain kirjan kiinnekohdat. Tosin elokuvan alussa on n.10 minuuttia täysin ohjaajan omaa matskua. Myös mahtisukuja on viety lähemmäs hyvää ja pahaa. Tässä Atreidekset ovat selvästi hyviksiä ja Harkonnenit niitä todella pahoja ilkimyksia. Kirjassa kaikilla on omat motiivinsa ja hyvän ja pahan välinen raja on melko harmaa. 

Vaikka elokuvan maailma oli hyvin "dark and gritty", niin se mitä jäin vielä kaipaamaan, oli raakuuksien lisääminen ja veren ja goren näyttäminen. Tältä osin elokuva oli k12 kamaa. Varsinkin laatikkokohtaus oli Lynchin versiossa parempi, koska käden palava irtoava liha näytettiin visuaalisesti.



Trailereista sain käsityksen, että elokuva on turboahdettu täyteen toimintaa. Onneksi näin ei ollut ja toimintaa oli lopulta melko vähän.  

Musiikillisesta Scoresta vastaa tällä kertaa kaikkien megaleffojen ykkösnimi Hans Zimmer. Zimmer tekee modernia pörinämattoa, johon hän on viimeaikoina kunnostautunut ja melodisempaa tarttuvaa tunnusmusiikkia ei kuulla. Tämäkin asia tuo mieleeni aiemmin mainitsemani Tenetin ja Nolanin viimeisimmät elokuvat joissa noudatetaan samaa kaavaa. Päällimmäisenä jäi mieleen kappale, jossa itämainen naislaulu muuttuu revittelyksi. Se oli toimivin hetki soundtrackilla. Jään kaipaamaan Lynchin elokuvan teemaa, joka on yksi kaikkien aikojen lempileffateemoistani.

Tämä viipyilevä ja jopa synkkä elokuva on mielestäni todella upea kokemus, joka pääsee elokuvateattereissa parhaiten oikeuksiinsa. Se on visuaalinen riemuvoitto ja täynnä huippunäyttelijöitä. Se ei pysty täydellisesti vangitsemaan kirjan maailmaa, mutta tekee siinä parhaansa. Se on upea lisä Villeneuven filmografiaan ja hipoo täydellisyyttä, muttei ihan yllä sinne. Aion katsoa elokuvan vielä monta monituista kertaa ja odotan jatko-osaa todella paljon, sillä elokuva jää nimittäin kesken.

- Kai Kumpulainen 21.9.2021