The One (2001)

Vuonna 1999 Matrix mullisti elokuvien maailmaa sen verran, että kopioilta ei voinut välttyä. Varsinkin bullet time-tyylistä kuvakikkailua alkoi näkyä yhä enempi toimintaelokuvissa. Yksi aikansa pätevimmistä tapauksista toimintaleffojen osastolla oli Jet Lin tähdittämä The One, vuodelta 2001. Vaikkakin Matrixin syvällisempi puoli loisti poissaolollaan ja kyseessä on enempi Demolition Manin ja Timecopin hengenheimolainen, niin aikanaan The Onen tehostekohtaukset olivat uutta ja hienoa. Olikin aika ottaa selvää, miten tämä entisaikojen suosikkileffani oli kestänyt aikaa, kun viimekerrasta alkaa olla jo huikeat 20-vuotta. Kylläpä aika rientää...

The One (2001)

Gabriel Yulaw (Jet Li) on entinen multiversumien välinen agentti, joka on päättänyt etsiä eri universumeista kaikki variantit itsestään ja tappaa heidät, koska jokaisesta tapetusta variantista hän saa moninkertaiset elämänvoimat itselleen. Hänellä on kova usko, että kun kaikki 124 eri varianttia on tapettu, saavuttaa hän jumalan kaltaiset voimat. Vain yksi variantti on enää jäljellä, kun multiversumi agentit  Roedecker (Delroy Lindo) and Funsch (Jason Statham) pääsevät hänen jäljilleen. Myös variantti Gabe Law (Jet Li myös) huomaa voimiensa kasvaneen ja pakenee täpärästi omalta pahalta itseltään Yulawilta. Alkaa takaa-ajo, jossa agentit yrittävät napata Yulawin, ennen kuin hän saa Gaben surmattua, koska jumaluus ei ole varmaa, vaan on teoria, että multiversumien välinen maailma järkyttyy pahasti...

Ensisilmäyksellä elokuva näyttää hyvinkin 2000-luvun alun leffalta. Älypuhelimet loistavat poissaolollaan, joten tulevaisuudessa niitä korvaa ties mitkä muoviset härppäkkeet, jotka esittävät teknisiä vempeleitä. Vempeleiden väri on tietysti sellainen vaalean harmaa, minkä värisiä tietokoneet ja muut gadgetit olivat tuohon aikaan. Visuaalisesti elokuva on myös hyvin kliini ja näyttää nykypäivänä halvemmalta kuin olikaan, sillä budjetti hipoi matrixin vastaava, joka taas on kestänyt aikaa paljon paremmin. 

Aiemmin mainitsemani bullet time-efektit olivat mielestäni ihan näyttäviä vieläkin, mutta suurin osa hidastustehosteista on ladattu ihan leffan alkuun, ja vasta ihan lopussa nähdään lisää, mutta paras kohtaus on selkeästi heti leffan alussa ja rahat on selkeästi panostettu siihen. Leffassa on keskivaihella paljon haahuilua, joka sopisi ennemmin johonkin tusinatoimintaleffaan, miltä tämäkin elokuva nykyaikana pahasti alkaa vaikuttaa. Koska, jos elokuvan gimmickit on toimintamätkimisessä ja parissa uudessa visuaalisessa kikassa, niin aika nakertaa moisen leffan hyvinkin nopeasti. Siksi Matrixista puhutaan vielä tänäkin päivänä, mutta The Onea ei moni enää muista. Onneksi Jet Li tekee mitä parhaiten osaa ja ninjailee koko rahan edestä, jotta tämän katsominen on helppoa ja viihdyttävää.

Toinen elokuvan myyntikikka efektien lisäksi oli se, että ensimmäistä kertaa nähdään Jet Li ottamassa matsia itsensä kanssa. Tämä onkin hyvin toteutettu ja taistelu näyttää aidolta. Se millä elokuva ei tajunnut vielä tuohon aikaa mainostaa on se, että mukana Jet Lin lisäksi on Jason Statham, joka on tätä nykyä isojen herrojen liigassa. Tuohon aikaan Statham oli lähes tuntematon nobody ja tämä taitaakin olla herran ensimmäinen hollywood rooli. Ensimmäinen Transporterkin ilmestyi vasta seuraavana vuonna. Silti on aika merkityksellistä, että toimintaelokuvien ikonit kohtaavat samassa elokuvassa, eikä sitä edes mainita leffan kannessa. Muistan kummastelleeni tätä aikoinaan katsoessa, että kukahan tuo Bruce Willistä imitoiva sänkinaama onkaan. 

Delroy Lindo nähdään Stathamin parina ja onkin alussa isommassa roolissa, mutta roolit vaihtuvat loppua kohden.

Aiemmin mainitsemani Demolition Manin ja Timecopin lisäksi leffa lainaa myös hieman Highlanderin ideaa, missä myös tappamalla kaltaisiaan, saa kokoajan isommat voimat ja lopussa voi olla vain yksi. Myös Highlanderin klassikolainia "there can be only one" lainataan surutta leffassa.

Leffan lopussa nähdään yksi vankilauniversumi, joka on todella dystooppinen ja kuin suoraan jostain terminaattorista. Tuota paikkaa olisin halunnut nähdä enemmän, mutta ehkä se olisi pompauttanut elokuvan budjetin liian korkeaksi. Nyt kohtaus jää vain muutamaan kymmeneen sekuntiin. 

Elokuvan musiikeista pitää mainita, että tuohon aikaan oli hyvinkin muodikasta laittaa elokuvan soundtrackille rock- ja metallibändien musiikkia. Varsinkin Nu-metal bändien. Siksi leffassa soi lähes tauotta klassisia nu-metal biisejä, kuten Disturbedin Sickness, Drowning poolin Bodies ja Papa Roachin Last Resort, muutamia mainitakseni. Itsekkin olin tuohon aikaan kyseisen genren fani ja soundtrack oli yksi syy miksi leffa kolahti nuorelle Kaitsulle kovaa. Taidanpa laittaakkin soundtrackin kannettavaan cd-soittimeeni ja lähteä kylille potkimaan seiniä, kuin Jet Li konsanaan.

Tarina kertoo, että Dwayne Rock Johnson oli ehdolla päärooliin, ennen kuin Jet Li valittiin. Rock pääosassa olisi ollut varmasti hyvin erilainen leffa.

Aikoinaan leffa kolahti kovaa mahtavien taistelukohtausten, ennennäkemättömien efektien ja musiikin takia. Nyt uudelleen katsottuna aika on syönyt leffaa melko pahasti ja jäljellä on lähinnä nostalgia-arvo, joten tuskin tästä kukaan nuorempi katsoja innostuu. Suositellaan lähinnä Jet Lin ja Jason Stathamin vannoutuneille faneille ja muille vanhojen toiminta-scifi-leffojen ystäville.

Oh, ah, ah, ah, ah -David Draiman, Disturbed.

- Kai Kumpulainen 28.3.2022

Uusi komea Steelbook-julkaisu

Alkuperäinen juliste