Striking Distance (Jokikyttä, 1993)

Koska Bruce Willis joutui lopettamaan näyttelijänuransa sairautensa takia, päätin kunnioittaa miehen uraa katsomalla yhden sieltä kulta-ajan Willis-elokuvista. 

Omissa kirjoissani Striking Distance, tai suomalaisille tutumpi Jokikyttä, kuuluu sinne Bruce Williksen kulta-ajan keskikastiin. Nuorena pojankloppina se ei iskenyt samalla tavalla, kuin toiminnallisemmat Die Hardit yms., joten en ollut sitä katsonut kuin kerran 90-luvun alussa. Oli siis aika tarkistaa pitivätkö muistikuvat paikkaansa, vai oliko kyseessä sittenkin vähemmälle huomiolle jäänyt helmi.

Striking Distance (Jokikyttä, 1993)

Bruce Willis on Tom Hardy (ei se näyttelijä, hehheh) poliisi, jonka jokainen naisystävä alkaa menettää henkensä mystisen sarjamurhaajan kynsissä. Kun vielä miehen poliisi-isä saa surmansa takaa-ajon timmellyksessä, menee Hardyn kuppi nurin. Vaikka isän "murhaaja" löytyy ja tuomitaan vankilaan, on Hardy varma, että murhaaja on oikeasti joku poliiseista. Tämän takia kaikki poliisi-suvun jäsenet ja jopa koko poliisiasema alkavat hyljeksiä Hardya. Kun Hardyn poliisi-serkkukin hyppää sillalta kuolemaansa, lopettaa hän poliisin hommat ja ryhtyy "jokikytäksi"...

Saman ajan Bruce Willis elokuviin, kuten Die Hardeihin ja Viimeiseen partiopoikaan verrattuna elokuvassa on paljon vähemmän toimintaa, joka saikin aikanaan 11-vuotiaan Kaitsun välttelemään elokuvaa. Kyseessä onkin enempi thrilleri, eikä toimintaelokuva, vaikka Bruce Williksen kaltaisella tähdellä tätä varmasti markkinoitiin toimintaleffaksi aikoinaan. Elokuva onkin siinä mielessä ristiriitainen, että sen visuaalinen ilme ja ulkoinen habitus huokuvat 80-luvun buddycop elokuvan kepeämpää henkeä, mutta taas tarina itsessään on rankka ja traaginen thrilleri, joka olisi eri ohjaajan puikoissa voinut olla hyvinkin synkkä ja vakavahenkinen tapaus. Nyt kaikki murhat ja kuolemat tuntuvat vain pinnalliselta juonenkuletukselta, jotta päästäisiin seuraavaan toimintakohtaukseen, mitä ei sitten tulekkaan, koska kyseessä on lopulta jännitys-thrilleri. Sitten kun vihdoinkin toimintaa tulee, on se joko yliampuvaa taka-ajoa autojen hyppiessä hervottomia loikkia, tai vähemmän vaikuttavaa miestenvälistä nujuamista. 

Yleensä olen diggaillut Bruce Williksen retkumaisesta ja nuhjuisesta lookista, mutta tässä leffassa se loistaa poissa olollaan ja kaiken lisäksi Williksellä on karmea liian pitkäksi kasvanut tukka kaljuuntumista peittämässä.



Muutenkin välillä pinnalle nouseva "krapula-look" on päälleliimatun oloista, koska kyseessä on Willis ja tällaista häneltä nyt vain odotetaan. 

Koko leffan ajan mietin, että miten erilainen elokuva olisi, jos päänäyttelijä olisi joku toinen ja elokuvan ei tarvitsisi olla "Willis-elokuva". Tarina kertookin, että elokuvassa piti alunperin näytellä Ed Harris, jonka jälkeen tarina muokattiin uuteen uskoon Robert De Nirolle. Niro tuntuukin näistä vaihtoehdoista loogisimmalta tarinan kannalta. Ed Harris olisi varmasti ollut myös hyvä vaihtoehto vakavamman elokuvan kannalta. Lopulta rooliin päätyi Bruce Willis, jolloin käsikirjoitusta muokattiin enempi näyttämään Willis-leffalta ja toimintaa lisättiin, muuten niin thrillerimäiseen elokuvaan, jolloin yleisö hämääntyi luulemaan leffaa perinteiseksi action-elokuvaksi. Elokuvaa muokattiin toiminnallisemmaksi myös sen takia, että aikoinaan testiyleisö vihasi alkuperäistä versiota, joka nojasi pelkkään jännitykseen. Tästä elokuvan sisäinen ristiriita siis syntyi. 

Mutta ei elokuva mikään täysi susi ole. Se on omalla tavallaan viihdyttävä ja helppo katsoa. Nostalgialla voi olla paljolti osuutta asiaan, että viihdyin leffan parissa huomattavasti enemmän, kuin moni muu, jolla ei ole syntynyt vuosien varrella suhdetta tuohon aikakauteen tai sen ajan näyttelijöihin. Elokuva sisältääkin roppakaupalla tuon ajan tuttuja naamoja, joista osa oli ihan uransa alkuvaiheessa. Esim. Williksen parina toimii Sex and the city-sarjasta tuttu Sarah Jessica Parker, joka oli tuolloin vain 28-vuotias näyttelijän alku.



Useista rikosleffoista tuttu Dennis Farina on Williksen setä ja isänroolissa on John Mahoney (Frasier). Vaikkakin pidän molemmista näyttelijöistä, heidän komediataustat vievät hieman uskottavuutta tarinan vakavuudelta. Silti heitä on mukava nähdä elokuvassa.



Useista 90-luvun leffoista tuttu Tom Sizemore näyttelee taas Williksen serkkua. Kaikkien pahisroolien legendaarinen esi-isä Brion James on tällä kertaa mulkkuna etsivänä, jolla on enemmän ja vähemmän biiffiä Williksen kanssa.



Eraserista tuttu Robert Pastorelli näyttelee taas toista Williksen serkkua. Miehen ylinäyttely vie harmillisesti tiettyä uskottavuutta ja jännitystä elokuvalta. 

Elokuvan musiikit on luonut legendaarinen Brad Fiedel (Terminator 1-2, True Lies), mutta niistä ei jäänyt juurikaan mitään kerrottavaa jälkipolville tällä kertaa. Musiikit sisältävät lähinnä 80-luvun kyttäleffoille tuttua kitaravinguttelua.

Itse Bruce Willis on sanonut elokuvan olevan mielestään "syvältä" ja pyytää anteeksi yleisöltä sen puolesta. Itse en ole ihan noin jyrkkä. Vaikka leffassa on liian vähän actionia, toiminnannälkäisille ja taas toisaalta se on liian kevyt ja epäuskottava kunnon sarjamurhaajathrilleriksi, on se kepeä ja viihdyttävä 90-luvun Willis-elokuva. Tämän takia suosittelisin sitä lähinnä kasari- ja ysärileffojen ystäville vahvan aikakautensa leiman takia. Myös Bruce Willis-faneille se on huomattavasti laadukkaampa ja nautinnollisempaa katsottavaa, kuin hänen viimevuosien puolivillaiset Straight-to-video-leffat.

- Kai Kumpulainen 15.4.2022